Metsään sivistymään
Päivi Muranen
Ihmisen suhde maisemaan on relationaalinen, vastavuoroinen suhde. Muokkaamme maisemaa. Kun kävelen suon poikki, jalanjälkeni painuvat turpeeseen ja jäävät näkyviin viikoiksi. Tästä on mennyt ihminen. Tuon maisemaan uuden hahmon, värejä ja liikettä, ääntä ja tuoksun. Suuremmassa mittakaavassa rakentuvat tiet, kaupungit, tehtaat ja sillat. Ihmisen toiminnan seurauksena sademetsä palaa, aavikko valtaa alaa ja mannerjää pienenee. Maapallo vaihtaa väriään.
Maisema muokkaa meitä
Maisema muokkaa meitä. Kasvoin pienessä kylässä Pohjois-Suomessa. Leikin kotileikit suuren kuusen alaoksien suojassa. Metsän, järven ja vaaran ja niiden ylle kaareutuvan taivaan vuodenkierto muokkasi mielenmaisemaani. Hahmot, värit, liikkeet, äänet ja tuoksut muuttuvat myös maisemassa vuodenaikojen mukaan. Eläimet vaihtavat kesäkarvan talviturkkiin. Maa peittyy lumeen. Ruska värittää puut, kunnes lehdet putoavat. Talvitaivaan sininen muuttuu sävyltään kylmäksi. Ymmärrykseni elämänkulusta ja omasta paikastani siinä on metsän, järven ja vaaran minulle näyttämä.
Ympäristön hiljainen estetiikka vaikuttaa fyysiseen ja psyykkiseen tilaamme merkittävästi. Hiljainen estetiikka muodostuu tunnelmasta ja kokonaisvaikutelmasta, joka syntyy ympäristön aistittavista, assosiatiivisista ja tiedollisista ominaisuuksista (von Bonsdorff, 2007). Maiseman hiljainen estetiikka on olemassa suhteessa kokijaan ja se aistitaan kehollisesti. Ihminen voi kokea ympäristön vastaanottavaisena ja ihmiselle avautuvana. Omat muistot ja aikaisemmat kokemukset vaikuttavat maiseman virittämiin assosiaatioihin. Paluu lapsuudenaikaiseen metsään tuo elävästi mieleen kauan sitten aistitun kuivan kangasmetsän tuoksun kesäpäivänä, hyönteisten, lintujen ja tuulen äänet ja auringon valoleikin. Tieto voi vahvistaa tai ahdistaa. Tieto siitä, että karhut ovat talviunilla, rentouttaa aistit. Tieto ilmastonmuutoksesta saa etsimään huolestuneena merkkejä muutoksesta tutuissa maisemissa. Sama maisema voi olla turvapaikka tai uhka aivan kuten toinen ihminen kokee pimeän metsän suojana, toiselle se merkitsee vaaraa.
Ekososiaalinen sivistystahto
Sivistys on inhimillisen kasvun luova prosessi, jossa ihminen määrittää ja muokkaa itseään ja maailmaansa pyrkien jollain tavoin ylittämään olemassa olevan, kehittämään sitä (Nivala & Ryynänen, 2019). Pyrkimystä parempaan ihmisyyteen kutsutaan myös sivistystahdoksi. Läpi elämän jatkuvassa oppimisessa on päämääränä ihminen, joka huolehtii itsensä ja oman kulttuurinsa lisäksi toisista ja yhteisen planeettamme kokonaisuudesta (Salonen, 2012). Olemme suhteessa ympäristöön tilanteessa, jossa tarvitsemme pelastuaksemme ekososiaalista sivistystahtoa: vastuullista, eettistä, reflektiivistä, tiedollisesti näkemyksellistä maailmasuhdetta, johon sisältyy ihmisyhteisön lisäksi ekologinen ulottuvuus (Nivala & Ryynänen, 2019).
Nykyisessä ekologisesti uhkaavassa tilanteessa tarvitaan ihmisten yhteistyötä ja eettistä toimintakykyä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kasvatuksen tehtävänä on moraaliresurssien ja eettisen toimintakyvyn kehittäminen. Eettinen toimintakyky merkitsee kykyä toimia vastuullisesti. Kasvatuksen tulee kokemuksellisesti välittää oikeudenmukaisuuden, rakkauden ja elämänkunnioituksen periaatteita. Ihmisen kokemus elämän arvosta voi syntyä vain siitä omakohtaisesta kokemuksesta, että hänet on tunnustettu ja hänen oma olemassaolonsa on arvokasta. (Värri, 2018)
Ihmisen arvokkuus omana itsenään on siis sivistyksen kasvatuksellisen tukemisen perusta. Kasvatus on hyvän näkemistä ja näkyväksi tekemistä ihmiselle itselleen. Kasvatuksella tuetaan ihmistä yhteisönsä sosiokulttuuriselle perinnölle avoimena olentona, joka pystyy toteuttamaan omia sisäisiä mahdollisuuksiaan ja luovuuttaan. Yhteisöön kuuluminen ja oikeus olla oma itsensä ovat molemmat ihmisen olemukseen kuuluvia perustarpeita, jotka saattavat joutua ahtaissa kulttuurisissa raameissa ristiriitaan keskenään. Sosiokulttuurinen perintö ei ole pysyvää. Kulttuurit muuttuvat, sulautuvat ja niistä muotoutuu uusia hybridejä. Samoin kuin maisemaan, jokainen jättää jälkensä omaan kulttuuriinsa.
Luontoympäristö kasvattaa
Sisäisessä tarinassa tulkitsemme elämän tapahtumia, mahdollisuuksiamme ja rajojamme oman kulttuurimme sosiaalisesta tarinavarannosta omaksumiemme tarinallisten mallien avulla. Jos ihminen aikuistuessaan jää kertomaan elämästään vain hallitsevia kulttuurisia arvoja ja toisten ihmisten odotuksia myötäileviä tarinoita, hän voi vieraantua omasta sisäisestä tarinastaan. Rajoittunut sisäinen kerronta taas rakentaa rajoittunutta itseymmärrystä ja elämää. Tarinallaan ihminen rajaa tai avaa itse myös oman elämänsä mahdollisuuksia. (Hänninen 2003; Häkkinen 2013) Millaista sisäistä tarinaa oman kasvuympäristöni metsä, järvi ja vaara vahvistivat?
Luontoympäristön lukeminen ja siihen sopeutuminen vahvistavat ihmisen toimijuutta. Toimijuus merkitsee tahtoa, kykyä ja mahdollisuuksia tehdä valintoja ja niihin liittyviä tekoja osana omaa elämänpiiriä (Nivala & Ryynänen, 2019). Toiminnassaan ihminen ilmaisee itseään ja valintojensa kautta harjoittaa vapauttaan. Luonnossa ihmisen toimijuus rakentuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa – itsenäisenä, mutta osana suurempaa. Luontoympäristössä liikkuminen edellyttää aktiivista toimijuutta, ympäristön kuuntelua ja arkisia erätaitoja.
Luontoympäristö tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden käyttää aistejaan ja mielikuvitustaan sekä haastaa käyttämään ajattelukykyä. Se tarjoaa mahdollisuuden mielihyvää tuottaviin kokemuksiin ja ymmärrystä siitä, miten jokainen liittyy osaksi suurempaa – ekosysteemiä, sinistä planeettaa, kosmosta. Yhteenliittymisen myötä kasvaa myös ymmärrys vastuusta. Mahdollisuus huolehtia eläimistä, kasveista ja ympäristöstä tekee meidät merkityksellisiksi ja tarpeellisiksi. Suhteemme luontoympäristöön on vuorovaikutteinen.
Kun kävelen suon poikki, jalanjälkeni painuvat turpeeseen ja jäävät näkyviin. Suon poikki vaeltaa hirvi vasoineen. Jälkeni peittyvät jälkien alle.
Kirjallisuus
Hänninen, Vilma (2003). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 696.Tampere: Tampereen yliopistopaino Juvenes Print.
Häkkinen, Antti (2013). Suomalaiset sukupolvet, elämänkulku ja historia – Sukupolvesta sukupolveen. Teoksessa Antti Häkkinen, Anne Puuronen, Mikko Salasuo & Anni Ojajärvi. Sosiaalinen albumi. Elämäntavat sukupolvien murroksessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 139. Helsinki: Unigrafia, 21-56.
Nivala, Elina & Ryynänen, Sanna (2019). Sosiaalipedagogiikka. Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Gaudeamus. Tallinna: Printon Trukikohda.
Salonen, Arto O. (2012). Mitä ekososiaalinen sivistys on? https://artosalonen.com/ekososiaalinen-sivistys-mita-se-on/. Luettu 3.3.2020.
Von Bonsdorff, Pauline (2007). Hiljainen estetiikka. Teoksessa Bardy ym. (toim.). Taide keskellä elämää. Like.
Värri, Veli-Matti (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
Päivi Muranen toimii lehtorina Satakunnan ammattikorkeakoulussa Porissa, ja hän opettaa hyvinvoinnin ja terveyden alalla
Kuva: Petteri Muukkonen