Antroposeenin aika kutsuu ihmistä laajempaan sivistykseen

Henrika Ylirisku ja Verneri Valasmo

Aikaa, jota paraikaa elämme, kutsutaan monella tutkimusalalla antroposeeniksi. Ihmisen toimet ovat ovat jättäneet jälkensä niin maankuoreen kuin ilmakehään, ja sysänneet liikkeelle vakavia ympäristökriisejä. Ympäristökriisien syntyprosessien keskeisenä taustavaikuttajana pidetään ajattelumalleja, joissa ihmisellä nähdään olevan erityisasema suhteessa muihin lajeihin ja ihminen nähdään erillisenä muusta luonnosta. Olemme kuitenkin jo kehojemme tasolla erottamattomasti luontoa: erilaisten mikro-organismien muodostamia ekosysteemejä, holobiontteja, joita ei voi selkeärajaisesti erottaa muista olennoista ja ympäristöjen materiaalien kiertokuluista. Tämän perustavanlaatuisen kietoutuneisuuden käsittäminen ja huomioon ottaminen ei ole vain luonnontieteellinen kysymys, vaan haastaa tarkastelemaan kriittisesti käsityksiä ihmisen paikasta maailmassa myös kulttuurisesti, filosofisesti ja eettisesti. Riikka Hohti (2023) kiteyttääkin osuvasti antroposeenin ajassa elämisen keskeisen haasteen: “Meidän täytyy oppia elämään hyvin, vaikka olemme tuhon keskellä, ja samalla jatkuvasti ymmärtää uudelleen, keitä me olemme ja keitä “meihin” kuuluu” (s. 34).  

Antroposeeni haastaa ajattelemaan uusiksi myös sitä, mitä pidämme sivistyksenä. Vaikka sivistykseen on tärkeää jatkossakin kuulua pyrkimykset toimia oikein ja puolustaa hyvää (ks. POPS, 2014), on tarpeen tarkastella kriittisesti sitä, minkälaisiin oletuksiin ihmisen asemasta ja toimijuudesta nuo pyrkimykset rakentuvat. Länsimainen sivistyskäsitys on nimittäin pitkään perustunut hierarkkisiin jaotteluihin, joissa tietynlaisten ihmisten – länsimaisten, valkoisten miesten – edut on asetettu muiden ihmisryhmien, lajien ja materiaalisen ympäristön edelle (Tamminen, 2022). Samoin sivistyksen narratiiveissa keskiössä on perinteisesti ollut ihmisyksilöiden henkinen kasvu. Pohdimmekin, minkälaista voisi olla sivistys, joka olisi länsimaista yksilö- ja ihmiskeskeisyyttä laajempaa. Sivistys, joka ottaisi vakavasti sen, että elämämme kytkeytyvät monilajisiin ja materiaalisiin suhteiden verkostoihin. Sivistys, joka elää sommitelmissa ja hakee erilaisia toteutumisia – ei vain sellaisia, joita tällä hetkellä tiedämme. 

Yksilö- ja ihmiskeskeisyyden haastaminen on kuitenkin vaativa tehtävä, joka kutsuu kyseenalaistamaan totuttuja maailmankuvia ja arvoja. Kuten antropologi Anna Tsing (2020) muistuttaa, olemme niin tottuneita ihmiskeskeiseen edistyksen kertomukseen, että meidän on vaikeaa edes havaita toimijoita, suhteita ja ajallisia rytmejä, jotka eivät osu yksiin tämän kertomuksen kanssa. Esimerkiksi monet arkielämissämme läsnä olevat lajirajoja ylittävät suhteet saattavat jäädä kokonaan huomaamatta, tai tulla arvotetuksi vain siitä näkökulmasta, onko niistä ihmisen kannalta hyötyä. Myös kielemme on rakentunut yksilö- ja ihmiskeskeiseksi.  

Voisiko ihmistä laajempaa sivistystä lähteä rakentamaan harjoittelemalla havaitsemisen taitoa? Havaitsemisen taidolla (arts of noticing) Tsing (2020) tarkoittaa kykyä virittäytyä ja kiinnittää huomiota yksittäisten olentojen sijasta suhteisiin ja näiden suhteiden muodostamiin sommitelmiin. Havaitsemisen taidossa harjaantuminen auttaa Tsingin mukaan erottamaan, kuinka eri olentojen toimijuudet, rytmit ja äänet kerrostuvat ja limittyvät toisiinsa. Tämän myötä muiden kuin ihmisten maailmat alkavat nousta esiin ja arkielämän sommitelmat alkavat kuulostaa aiempaa moniäänisemmiltä. Havaitsemisen taito avaa myös mahdollisuuksia hahmottaa monilajisia historioita. 

Havaitsemisen taidon harjoitteleminen esimerkiksi kasvatuksellisessa toiminnassa kutsuu huomioimaan mahdollisimman laajasti erilaisia tietämisen tapoja ja tuomaan yhteen eri alojen näkökulmia. Tieteellisellä tiedolla on sijansa, mutta tarvitaan myös kykyä aistia, tuntea ja kuvitella. Tarvitaan kykyä hidastaa ja tunnustella muita kuin ihmiselle tyypillisiä rytmejä ja kommunikoimisen tapoja ja kykyä pohtia, mitkä asiat ovat merkityksellisiä toisille lajeille, jonka kanssa jaamme arkemme (Tsing, 2020; van Dooren, 2019). Ehkäpä havaitsemisen taidossa on hyödyksi myös ihmisen tietämisen rajallisuuden hyväksyminen. Emme voi täysin kontrolloida muuta luontoa, emme edes itseämme. Havaitsemisen taidon harjoittamisen myötä syntyy paikantunutta tietoa: ei yleispätevää ja yleistettävää, vaan juuri kyseiseen sommitelmaan, ja siinä yhteen tuleviin kehoihin, aikoihin, materiaaleihin, pyrkimyksiin ja kulttuureihin sitoutunutta tietämistä. Kasvatuksellisissa tilanteissa jo arkisten puitteiden yhdessä tarkasteleminen avaa näkymiä monilajisten sommitelmien maailmaan. Minkälaiset eläimet ja mikrobit ovat mukana opetustilanteissa? Miten esineiden ja teknologioiden materiaalit, kuten puu, muovi ja mineraalit, mahdollistavat erilaisia toimintatapoja? 

Kun herkistyy huomaamaan monilajista elämää, syntyy kiehtovia kohtaamisia, mutta väistämättä esiin nousee myös hankalia ristiriitoja (Hohti, 2023, s. 41). Esimerkiksi lasten ja lähiympäristöjen hyönteisten kohtaamisissa saattaa olla limittäin läsnä niin pyrkimyksiä hoivata ja auttaa kuin vangita ja kontrolloida (Malone, 2016). Usein käy myös niin, että lajirajoja ylittävä eettinen huolenpito ja myötätunto rajoittuu sellaisiin eläimiin, joihin on helppo kiintyä ja joista on helppo välittää. Humanistinen ympäristötutkija Thom van Dooren kollegoineen (2016) muistuttaakin, että ihmistä laajempien suhteiden havaitsemiseen liittyy aina eettinen ulottuvuus. Havaitsemisen taidosta tulee huomioimisen taitoa (arts of attentiveness), jolloin erilaisten toimijoiden huomaaminen haastaa pohtimaan omaa osuuttamme tilanteissa. Miten vastaamme muiden kuin ihmisten ääniin ja kutsuihin? Miten elää ja jakaa maailmaa muiden kanssa tavoilla, jotka mahdollistavat yhteisen kukoistamisen? 

Ihmistä laajempien suhteiden huomaamisen myötä avautuvissa eettisissä pohdinnoissa ei välttämättä ole mahdollista löytää yleistettäviä toimintaohjeita sille, kuinka kussakin tilanteessa toimitaan hyvin. Yhteisessä maailmassa elämiseen kuuluvien hankalien monilajisten suhteiden äärelle pysähtyminen tarjoaa mahdollisuuden oppia elämään paremmin yhdessä moninaisten toisten kanssa – tavoilla, joissa ihminen ei näyttäydy kaiken ratkaisevana ”sankarina” vaan yhtenä toimijana toisten joukossa (Taylor, 2017). 

Lähteet: 

Hohti, R. (2023). Antroposeeni ja ulkona opettaminen. Teoksessa A. Kaasinen & U. Myllynen (toim.). Ulkona opettamisen käsikirja (s. 33-43). PS-kustannus. 

Malone, K. (2016). Reconsidering children’s encounters with nature and place using posthumanism. Australian Journal of Environmental Education, 32(1), 42–56. https://doi.org/10.1017/aee.2015.48  

Opetushallitus (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/419550/tekstikappale/426523 

Tamminen, T. (2022). Eläköön sivistys – Näkökulmia uudistuvaan sivistysajatteluun. Sitran selvityksiä 217. https://media.sitra.fi/app/uploads/2022/05/sitra_elakoon-sivistys_aukeama.pdf  

Taylor, A. (2017). Beyond stewardship: common world pedagogies for the Anthropocene. Environmental Education Research, 23(10), 1448–1461. https://doi.org/10.1080/13504622.2017.1325452  

Tsing, A, L. (2020). Lopun aikojen sieni: Elämää kapitalismin raunioissa. Tutkijaliitto. 

van Dooren, T., Kirksey, E. & Münster, U. (2016). Multispecies studies: Cultivating arts of attentiveness. Environmental Humanities, 8(1), 1–23. https://doi.org/10.1215/22011919-3527695 

van Dooren, T. (2019). The wake of crows: Living and dying in the shared worlds. Columbia University Press. 

Kirjoittajista Henrika Ylirisku (TaT) on taidekasvattaja ja tutkija-taiteilija, joka työskentelee taidekasvatuksen yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa, ja Verneri Valasmo (KM) viimeistelee väitöskirjaansa nuorten ja digitaalisten teknologioiden välisistä suhteista luokkahuoneissa Åbo Akademissa. He ovat kumpikin Antroposeenin lapset -tutkimusryhmän jäseniä.