Svårigheten att tala om bildning – Vaikeus puhua sivistyksestä

Harriet Zilliacus

Dagens pedagogik har ett antropocentriskt fokus på människans lärande och utveckling. Särskild betoning finns på individens behov och rätt att ständigt och kontinuerligt utvecklas, och nå sin fulla potential. På samma sätt som Maslows humanistiskt orienterade behovsteori från 1940-talet, uttrycks pedagogikens kärnuppgift ofta i termer av att stöda människans behov av självförverkligande, vilket följer när grundläggande behov som mat och trygghet har tillfredsställts. Bildningsbegreppet är djupt förknippat med en syn på pedagogik som kretsar kring individuell personlighetsutveckling. I den planetära kris som mänskligheten befinner sig i, och som samhällen inte reagerar på med nödvändig kraft (Ripple et al., 2024), är det problematiskt att bildningsbegreppet är så antropocentriskt laddat.

Olika initiativ, nu även Sirene, har diskuterat behovet av att förnya vår syn på bildning, bland annat genom att inkludera ekocentriska perspektiv och en starkare anknytning till aktörskap. Begreppet har dock laster som är svåra att skaka av sig. ”Bildning” och ”att vara bildad” har en tydlig konnotation till ett kristet bildningsideal som handlar om att höja sig över det djuriska (Zilliacus et al., in press; Mikander et al., 2024). Denna konnotation, där den bildade människan ses som en upphöjd själ, är problematisk både i relationer mellan människor och i förhållande till den övriga naturen. Att vara bildad förknippas än idag ofta med att vara ”förmer” – mer sofistikerad, förfinad och fri än den obildade eller mindre bildade människan och andra varelser. Den historiskt starka föreställningen om att bildning är knutet till att förverkliga individuell frihet och autonomi dominerar i samhället över föreställningar om ansvar och respekt för medmänniskor och omvärlden. Ur ett hållbarhetsperspektiv är insikten om att människan är en sammanbunden del av naturen fundamental, liksom att jämlikhetsfrågor är avgörande för ett hållbart samhälle.

Knutet till föreställningen om den bildade människan är idén att människan genom bildning blir ”civiliserad”. Bildningsbegreppets band till västerländska civilisationsideal och historia är betydande när det gäller orsakerna till hur hållbarhetskriserna vi befinner oss i har uppkommit och fortskrider. Dagens samhälle kallas för ett ”kunskapssamhälle”, men dess konsumtionsorienterade livsstil påverkar planeten på ett sätt som gör det svårt att argumentera för att det alls är ”civiliserat” i en moralisk och etisk betydelse.

Jag deltog nyligen i konferensen ”Education for Sustainable Development: Spiritual Dimensions” i Nürnberg, där Blair Stonechild vid First Nations University of Canada höll ett anförande. Uppfattningar om den civiliserade människan handlade i kolonialismens anda i stor utsträckning om att bilda okultiverade och primitiva människor, något som samtidigt är knutet till att ta kontroll över en till människan underordnad natur, och att exploatera den. Detta bildningsperspektiv är närvarande än idag. Enligt Dr. Stonechild framstår civilisering inte som ett eftersträvansvärt ideal. Detta kontrasterar mot de världsbilder och perspektiv som finns och funnits bland urfolk, där han hellre skulle tala om ”ekolisering” (eng. ecolization).

Stonechild lyfter fram att i urfolkskulturer är människans centrala uppgift ”att skapa positiva andliga relationer till alla varelser ett sakralt ansvar”. Människan som varelse är inte i centrum, och den enskilda människans livsuppgift är således inte koncentrerad till den egna utvecklingen.

Motsvarande synsätt har varit betydande före den västerländska civilisationens uppkomst, och existerar än idag även om det inte får utrymme. I och för sig har kollektivistiskt orienterade bildningsperspektiv en betydande roll i olika delar av världen, och finns också hos oss. De är dock i regel antropocentriska, och ekocentriska perspektiv där människan är djupt förankrad och sammanbunden med ekologi står i marginalen. För pedagogik och lärande i urfolkskulturer är följande basdygder enligt Stonechild grundläggande: ödmjukhet, ärlighet, mod, generositet, kärlek, respekt och visdom. Enligt Dr. Stonechild behöver vi kultivera dessa. ”Visdom”, det sista begreppet han nämner, är liksom ”bildning” ett brett och mångtydigt begrepp (Se Sternberg & Glück, 2021; Jakubik, 2020). Det har dock inte samma laster och inbegriper ofta tydligt en etisk dimension knuten till att sträva efter det gemensamma bästa. Som begrepp kunde det lättare inkludera nya och traditionella kunskapsformer, liksom mer generationsöverskridande perspektiv.

I lärande och utbildning behöver människan öppna sig för vad världen behöver av henne (jfr. Biesta, 2020), hur vi kan främja dess välmående och därigenom också vårt eget. I det sammanhanget handlar pedagogik, bildning och visdom om att skapa en bättre relation till omvärlden, förstå bättre hur den fungerar och att i handling motverka och hindra ytterligare sönderfall och lidande. I denna process behöver vi tänka om och hitta nya vägar, men också lyfta fram latenta, redan existerande förståelser och perspektiv som inte får utrymme i nuvarande pedagogik och samhälle.

—

Nykypäivän pedagogiikassa on antroposentrinen painotus. Yksilön tarvetta ja oikeutta jatkuvaan kehitykseen ja täyden potentiaalin saavuttamiseen korostetaan. Samoin kuin Maslow’n humanistisesti suuntautuneessa tarvehierarkia-mallissa 1940-luvulta, pedagogiikan ydintehtävänä nähdään itsensä toteuttamisen tarpeen tukeminen, joka seuraa perustarpeiden kuten ruoan ja turvallisuuden tyydyttämisen jälkeen. Sivistyskäsitteellä on syvä yhteys pedagogiikkaan, joka keskittyy yksilöllisen persoonallisuuden kehittämiseen. Planetaarisessa kriisissä, jossa ihmiskunta tällä hetkellä on ja johon yhteiskunnat eivät reagoi riittävällä voimalla (Ripple et al., 2024), on ongelmallista, että sivistyskäsitteellä on niin antroposentrinen lataus.

Erilaiset aloitteet, kuten tämä Sirenen blogisarja, ovat keskustelleet tarpeesta uudistaa käsitystämme sivistyksestä, muun muassa sisällyttämällä ekokeskeisiä näkökulmia ja vahvempaa yhteyttä toimijuuteen. Käsitteellä on kuitenkin taakkoja, joista on vaikea päästä eroon. ”Sivistys” ja ”sivistynyt” liittyvät selvästi kristilliseen sivistysihanteeseen, joka tarkoittaa eläimellisen yläpuolelle nousemista (Zilliacus et al., in press; Mikander et al., 2024). Tämä konnotaatio, jossa sivistynyt ihminen nähdään ylevänä sieluna, on ongelmallinen sekä ihmisten välisissä suhteissa että suhteessa muuhun luontoon. Sivistynyt henkilö yhdistetään vielä nykyäänkin usein siihen, että hän on ”ylempi” – hienostuneempi, jalostuneempi ja vapaampi kuin sivistymätön tai vähemmän sivistynyt ihminen ja muut olennot. Historiallisesti vahva käsitys siitä, että sivistys liittyy yksilöllisen vapauden ja autonomian toteuttamiseen, hallitsee yhteiskunnassa vahvemmin kuin käsitykset vastuusta ja kunnioituksesta muita ihmisiä ja ympäristöä kohtaan. Kestävyysnäkökulmasta on perustavanlaatuista ymmärtää, että ihminen on osa luontoa, samoin kuin tasa-arvokysymykset ovat ratkaisevia kestävien yhteiskuntien kannalta.

Käsitys sivistyneestä ihmisestä liittyy ajatukseen, että ihminen tulee sivistymällä ”sivistyneeksi”. Sivistyskäsitteen yhteys länsimaisiin sivilisaatioihanteisiin ja -historiaan on merkittävä, kun tarkastellaan syitä siihen, miten kestävyyskriisit ovat syntyneet ja jatkuvat. Nykypäivän yhteiskuntaa kutsutaan ”tietoyhteiskunnaksi” sekä ”sivistysyhteiskunnaksi”, mutta sen kuluttajalähtöinen elämäntapa vaikuttaa planeettaan tavalla, jonka perusteella on vaikea väittää, että se on ”sivistynyt” moraalisessa ja eettisessä mielessä.

Osallistuin äskettäin Nürnbergissä pidettyyn konferenssiin ”Education for Sustainable Development: Spiritual Dimensions”, jossa Blair Stonechild First Nations University of Canadasta piti esitelmän. Käsitykset sivistyneestä ihmisestä kolonialismin hengessä liittyivät suurelta osin sivistymättömien ja primitiivisten ihmisten sivistämiseen, mikä samalla liittyi vallan ottamiseen ihmisen alistamasta luonnosta ja sen hyväksikäytämiseen. Tämä sivistysperspektiivi on edelleen läsnä. Stonechildin mukaan sivistys ei näyttäydy tavoiteltavana ihanteena. Tämä on ristiriidassa alkuperäiskansojen maailmankuvien ja näkökulmien kanssa, joissa hän mieluummin puhuisi ”ekosaatiosta” (eng. ecolization).

Stonechild tuo esiin, että alkuperäiskansojen kulttuureissa ihmisen keskeinen tehtävä on ”luoda positiivisia hengellisiä suhteita kaikkiin olentoihin pyhänä vastuuna”. Ihminen olentona ei ole kaiken keskiössä, ja yksilön elämäntehtävä ei näin ollen keskity hänen omaan kehitykseensä.

Vastaavanlainen näkemys on ollut merkittävä ennen länsimaisen sivilisaation syntyä, ja se on olemassa vielä tänäkin päivänä, vaikka se ei saakaan tilaa. Sinänsä kollektivistisesti suuntautuneilla kasvatuksen näkökulmilla on merkittävä rooli eri puolilla maailmaa, ja niitä löytyy myös meiltä. Ne ovat kuitenkin yleensä antroposentrisia, ja marginaaliin jäävät ekosentriset näkökulmat, joiden mukaan ihminen on syvästi juurtunut ja sidoksissa ekologiaan. Alkuperäiskansojen kasvatukseen kuuluvat Stonechildin mukaan seuraavat perushyveet: nöyryys, rehellisyys, rohkeus, anteliaisuus, rakkaus, kunnioitus ja viisaus. Stonechildin mukaan meidän tulisi viljellä näitä hyveitä. ”Viisaus”, viimeinen käsite, jonka hän mainitsee, on laaja ja monitulkintainen käsite samoin kuin ”sivistys” (ks. Sternberg & Glück, 2021; Jakubik, 2020). Sillä ei kuitenkaan ole samoja rasitteita ja siihen sisältyy usein selkeä eettinen ulottuvuus, joka liittyy yhteisen hyvän tavoitteluun. Käsitteenä se voisi helpommin sisältää uusia ja perinteisiä tiedonmuotoja sekä sukupolvien ylittäviä näkökulmia.

Oppimisessa ja koulutuksessa ihmisen on avauduttava sille, mitä maailma häneltä tarvitsee (vrt. Biesta, 2020), kuinka voimme edistää sen hyvinvointia ja siten myös omaamme. Tässä yhteydessä pedagogiikka, sivistys ja viisaus tarkoittaa paremman suhteen luomista ympäröivään maailmaan, sen toiminnan parempaa ymmärtämistä ja toimimista hajoamisen ja kärsimyksen estämiseksi. Tässä prosessissa meidän on ajateltava uudelleen ja löydettävä uusia polkuja, mutta myös nostettava esiin piileviä, jo olemassa olevia ymmärryksiä ja näkökulmia, jotka eivät saa tilaa nykyisessä pedagogiikassa ja yhteiskunnassa.

Lähteet – Källor:

Biesta, G. (2020). World-centred education: A view for the present. Routledge.

Jakubik, M. (2020). Educating for the Future–Cultivating Practical Wisdom in Education. JSCI, 18, 50–54.

Mikander, P., Zilliacus, H., Wolff, L-A., & Kallioniemi, A. (2024). Non-human animals in Finnish worldview education textbooks. Nordidactica: Journal of Humanities and Social Science Education, 1.

Ripple, W. et al. (2024). The 2024 state of the climate report: Perilous times on planet Earth, BioScience, 0, 1–13.

Sternberg, R. J., & Glück, J. (Eds.). (2022). The psychology of wisdom: An introduction. Cambridge University Press.

Stonechild, B. (2024). Indigenous spiritual education for a sustainable world. Presentation at Education for Sustainable Development: Spiritual Dimensions. Nuremberg Forum, 1.10.2024.

Zilliacus, H., Wolff, L., Mikander, P. & Kallioniemi, A. (in press, Open access December, 7, 2024). Reframing the Human–Nature Relationship in Worldview Education: The Case of Finnish Lutheran and Orthodox Textbooks. Windsor, S. & Franck, O. (Eds.). Intersections of Religion, Education, and a Sustainable World. Springer.

Författaren Harriet Zilliacus arbetar som universitetslektorn vid Helsingfors universitet