Sivistys, ekososiaalisuus ja kestävä kehitys
Lili-Ann Wolff
Uusimmat suomalaiset opetussuunnitelmat sisältävät kaksi mielenkiintoista käsitettä, sivistys ja ekososiaalinen sivistys. Mukana on myös kestävän kehityksen käsite, joka määritellään ekososiaalisen sivistyksen avulla. Sivistys ja ekososiaalinen sivistys eivät ole sama asia. Vaikka sana sivistys sisältyy molempiin käsitteisiin, niissä on silti suuria eroja. Sivistyksen ja ekososiaalisen yhteiskunnan idean tausta löytyy samasta kontekstista, Keski-Euroopasta, mutta käsitteiden keskeinen osa, tavoitteet, pyrkivät eri suuntiin. Tässä blogikirjoituksessa keskustelen siitä, onko näitä kahta käsitettä edes mahdollista sovittaa yhteen koulutuksellisessa kontekstissa. Ensin käsittelen koulutuksen käsitettä ja sitä, mistä se tulee ja mihin sitä tarvitaan. Seuraavaksi käsittelen käsitettä ekososiaalinen ja sen roolia. Lopuksi pohdin, mitä tapahtuu, kun yhdistetään nämä kaksi käsitettä opetussuunnitelmissa. Keskityn erityisesti ongelmaan kestävyyden näkökulmasta. `
Suomenkielinen sana sivistys tulee suomen kielestä, jossa verbi sivistää ennen tarkoitti siistimistä (siveä = siisti). Ruotsinkielinen sana bildning taas tulee saksan kielen sanasta Bildung, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, kuten muutkin saksalaiset substantiivit. Bildung-sanan juuri on ”kuva”. Kenen kuvasta on sitten kysymys? No Jumalan kuvasta (Imago Dei). Ajatuksena on, että ihminen on luotu muistuttamaan Jumalaa ja koulutuksen tulisi pyrkiä tekemään hänestä mahdollisimman jumalallinen. Tällä tavalla sivistys on ihanne, koska kukaan ei voi tulla täsmälleen jumalallisen olennon kaltaiseksi. Tämän ajatuksen alkuperä löydettiin jo Antiikin sanassa Paideia (Kreikka), joka myös tavoitteli ihannetta, nimittäin kreikkalaisen kaupunkivaltion (poliksen) täydellisen jäsenen kasvattamista. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa samaa pyrkimystä kutsuttiin termillä humanitas.
Valistuksen mukaan ihanteet muuttuivat, minkä vuoksi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa syntyi halu vapauttaa ihmiset valtion ja kirkon vallasta. Samalla syntyi myös ajatus yksilön kokonaisvaltaisesta kasvatuksesta koko ihmiskunnan hyödyksi. Tällä niin sanotulla kasvatuksellisen ajattelun ihanteella ei ollut konkreettisia kasvatustavoitteita, kuten tiettyihin ammatillisiin tehtäviin valmistautumista, eikä sitä siksi voida rinnastaa tavalliseen koulutukseen. Kyse oli pikemminkin ajatus- ja kehitysprosessin käynnistämisestä, josta ei voida tietää mihin se johtaa. Sivistyksessä ei siis ole kyse tietynlaisten tietojen tai taitojen hankkimisesta, vaan siitä, että opitaan pohtimaan ja tekemään päätöksiä, jotka perustuvat sekä tietoon että omaan kriittiseen harkintaan. Sivistyksen keskiössä on siis se, miten kokemuksia ja tietoa käytetään ja muunnetaan sanoiksi, teoiksi ja jatkuvaksi tutkimikseksi.
Saksalainen filosofi Gadamer vertasi sivistystä matkaan, jossa matkan aikana tapahtuva voi muuttaa matkustajan tapaa suhtautua ulkomaailmaan. Parhaimmillaan tapahtuu uudelleenarviointi, jossa matkustaja alkaa suhtautua omaan kulttuuriin ja sen itsestään selviin normeihin uudella tavalla. Tällä tavalla sivistys muistuttaa transformatiivista oppimista, jolla on osittain sama teoreettinen tausta. Sivistys voidaan tiivistää siten, että se on tulokkaan vuoropuhelua maailman kanssa, jossa molemmat ovat keskustelukumppaneita. Kun on kyse sivistyksestä kestävyyden kontekstissa, se on vuoropuhelua, jossa maailmalla – ei vain monenlaisilla ihmisillä, vaan myös luonnolla – on oikeus omaan ääneen, jota kannattaa kuunnella. Miten sivistys sitten liittyy ekososiaalliseen sivistykseen?
Termi ekososiaalinen on adjektiivi. Substantiivi, joka edeltää määritystä, johon tämä adjektiivi viittaa, on ekososialismi (eli Ökosozialismus, fra. écosocialisme ja eng. ecosocialism). Ekososialismi syntyi poliittisena liikkeenä ranskankielisissä Euroopan maissa 1970-luvulla ja saksankielisissä maissa, Italiassa ja Kreikassa 1980-luvulla. Tämä liike kulkee myös nimillä vihreä sosialismi, sosialistinen ekologia, ekologinen materialismi ja vallankumouksellinen ekologia. Näistä nimimuodoista käy selvästi ilmi, että kyseessä on sosialismin muoto. Kaksi ensimmäisistä ekososialismin kannattajista olivat ranskalaiset André Gorz ja René Dumont. He pyrkivät varoittamaan ekologeja siitä, että luonnonvarojen vähenemisen, vieraantuneiden työolojen ja kolmannen maailman maiden kohtelun välillä oli yhteyksiä.
Ekososialismi, kuten sivistys, on ottanut monia muotoja, sitä on kehitetty edelleen ja mukautettu uusiin ihanteisiin. Ekososiaaliset ajatukset ovat alusta alkaen yhdistäneet vihreää politiikkaa, ekologiaa ja globalisaation vastaisia pyrkimyksiä, eli se on ollut liikettä uusliberalismia vastaan. Tämän taustalla on ajatus, että niin yhteiskunnalliset kuin ympäristöongelmatkin johtuvat kapitalistisista politiikasta ja yhteiskunnallisista pyrkimyksistä. Ekososialismi syntyi siis reaktiona vesitettyä vihreää politiikkaa ja ympäristöasioita huomioimatonta sosialismia vastaan. Siksi ekososialismia voidaan symboloida sekä vihreällä että punaisella väreillä yhdistävällä anarkiamerkillä, kuten on tehty David Pepperin kirjan kannessa Ecosocialism: From deep-ecology to social justice. Kirjassa kuvataan myös monia erilaisia ekososialismissa vallitsevia ajatussuuntauksia, joissa on enemmän tai vähemmän selkeitä jälkiä ajattelijoista kuten Karl Marxista, Herbert Marcuksesta ja Arne Næssiin. On syytä korostaa, että Kahei Saiton kirja Karl Marx’s Ecosocialism (2017), jossa hän korostaa Marxia ekologisesti tietoisena ajattelijana, on noussut bestselleriksi monissa maissa.
Mainittakoon, että adjektiivi ekososiaalinen on yhdistetty myös esimerkiksi arkkitehtuuriin ja sosiaalipolitiikkaan. Hollantilainen filosofi Henk Oosterlink sai idean tehdä Rotterdamin kaupungista ekososiaalisen yhteiskunnan. Nykyään on myös niitä, jotka eivät anna ekososialismille niin vahvaa poliittista profiilia, vaan näkevät liikkeen pikemminkin vapauden, moniarvoisuuden ja ympäristöön mukautetun yhteiskuntajärjestyksen tavoitteluna. Tällaista ”ystävällistä” ekososialismia näemme Suomessa, tai ehkä se on vain sitä, että poliittinen viesti on piilotettu.
Toisin kuin sivistyksellä, ekososialismilla on yleensä selkeä kuva siitä, miltä yhteiskunnan tulisi näyttää. Saksan koulutuksen yhteydessä on yleisempää, että ekososialismi yhdistetään sanaan Erziehung kuin sanaan Bildung. Asiayhteyden mukaan, Erziehung käännetään suomeksi sanoilla kasvatus, koulutus tai opetus. Jo vuonna 1992 Clemens Wagerer kirjoitti kirjan Ökosoziale Erziehung. Tässä kirjassa ehdotetaan toisen asteen koulutuksen opetussuunnitelmiin sisällytettävän sivistystavoitteina ihmissuhteita ja luontosuhteita. Klaus Waldmann julkaisi myös kirjan vuonna 1992. Sen otsikko oli Umweltbewußtsein und ökologiske Bildung, ja kirjassa Waldmann pohtii nuorten ympäristötietoisuuden lisäämistä. Vuonna 1994 julkaistiin Hartmut Bressin kirjoittama kirja Erläbnispädagogik und ökologiske Bildung. Sillä kirjoittaja halusi välittää ajatuksen ekologista tietoisuutta edistävästä sivistyksestä. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka ajatuksia yhteiskunnan ja ekologian ulottuvuuksien yhdistämisestä on esitetty sekä kasvatuksellisessa että sivistyskontekstissa.
Esitän nyt kaksi kysymystä liittyen kestävyyteen: Miksi kestävän kehityksen saavuttamiseksi sitten tarvitaan enemmän kuin tavallista koulutusta? Eivätkö vankat ainetiedot ja ammattitaito riitä? Jotta voisin vastata näihin kysymyksiin, annan kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen esimerkki on otettu suoraan EU-asiakirjasta, toinen oman elämäni arkitilanteesta.
- Tinaa, volframia, tantaalia ja kultaa käytetään jokapäiväisissä tuotteissa, kuten matkapuhelimissa ja autoissa, tai koruissa. Poliittisesti epävakailla alueilla mineraalikaupalla voidaan rahoittaa aseellisia ryhmiä, pakkotyötä ja muita ihmisoikeusloukkauksia sekä tukea korruptiota ja rahanpesua. Kuluttajien on vaikea tietää, rahoitetaanko heidän ostamansa tuotteella väkivaltaa, ihmisoikeusloukkauksia tai muita rikoksia ulkomailla. (EU, 2021)
- Ostin pari viikkoa sitten ensin luumuja, koska ne olivat mielestäni kauniita, ja laitoin ne kulhoon. Kun ne loppuivat, ostin niitä uudestaan, koska ne olivat hyviä. Jälkeenpäin huomasin, että maksoin 48 senttiä kahdestatoista luumusta.
Näiden esimerkkien jälkeen esitän taas muutaman kysymyksen, jotka osoittavat kestävän kehityksen dilemman kasvatuksellisesta näkökulmasta, eli kysymyksiä, jotka toistuvat yllä olevien esimerkkien yhteydessä.
- Kenellä on oikeus tulla kuulluksi?
- Kuka puolustaa mitäkin?
- Kuka kärsii?
- Kenellä on valta?
- Kenellä on rahaa?
- Mihin rahaa käytetään?
- Kuka tuottaa rahaa?
- Kuka maksaa ja millä tavalla?
Yllä luetellut kysymykset ovat monimutkaisia, ja niihin on kaikkea muuta kuin helppo vastata, koska olemme kukin oman kulttuurikontekstimme normien ja toimintatapojen ansassa. Siitä todellisuudesta poistuminen ei ole helppoa. Onko ekososiaalinen sivistys vastaus siihen, kuinka meidän pitäisi oppia elämään kestävämmin ja myös tiedostamaan, mitä ympärillämme tapahtuu paikallisyhteisöämme laajemmassa kontekstissa ja globaalissa kontekstissa? En ole se, joka voi antaa siihen vastausta, mutta Sinun on lukijana löydettävä vastaus siihen itse. Ainoa asia, jonka voin toistaa, on se, että ekososiaalisen ja sivistyksen käsitteitä ei välttämättä voi sovittaa yhteen ja että on oltava erittäin varovainen, kun valitaan näiden käsitteiden käyttäminen koulutuksen yhteydessä. Opetussuunnitelmia ei pidä täyttää monilla eri suuntiin ohjaavilla käsitteillä ilman, että rehtoreille ja opettajille annetaan työkaluja uusien ohjenuorien toteuttamiseen ja yhdistämiseen koulutodellisuudessa. Kun uusia käsitteitä otetaan käyttöön, tarvitaan keskustelua, joissa on mukana monia sidosryhmiä. Muuten opetussuunnitelmasta tulee pelkkä tilkkutäkki, jossa on annettu monelle mahdollisuus puhua eri äänellä kokonaan eri kiinnostuksen kohteista. Se ei ole sivistyksen eikä kestävyyden ajatuksen mukaista.
Jos haluat tietää lisää
Løvlie, L. (2002). The promise of Bildung. Journal of Philosophy of Education, 36(3), 467-486.
Löwy, M. (2016). Ökosozialismus: Die radikale Alternative zur ökologischen und kapitalistischen Katastrophe. LAIKA Verlag.
Sarkar, S. (2018). Was ist Ökosozialismus? Metropolis.
Schaffar, B., & Wolff, L. A. (2024). Phenomenon-based learning in Finland: A critical overview of its historical and philosophical roots. Cogent Education, 11(1), 2309733. https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/2331186X.2024.2309733
Whiteside, K. H. (1997). French ecosocialism: From utopia to contract. Environmental Politics, 6(3), 99-124. https://doi.org/10.1080/09644019708414343
Wolff, L-A. (2006). Kestävää kehitystä edistävä kasvatus ja sivistys: Näköaloja korkeakouluopetuksen kehittämiseen. Teoksessa T. Kaivola & L. Rohweder (Toim.), Korkeakouluopetus kestäväksi: Opas YK:n kestävää kehitystä edistävän koulutuksen vuosikymmentä varten (s. 37–52). Helsinki: Finnish Ministry of Education. http://www.academia.edu/829349/8_Kehittava_oppiminen_kestavan_kehityksen_edistamisessa
Wolff, L. A., Elo, J., & Uljens, M. (2024). Higher education curriculum leadership in the Anthropocene. Teoksessa M. Uljens & J. Elo (Toim.), Multilevel pedagogical leadership in higher education (s. 65-96). Springer. https://library.oapen.org/bitstream/handle/20.500.12657/90427/978-3-031-55116-1.pdf?sequence=1#page=74
Nettisivuja
https://intersoz.org/themen/oekosozialismus/ (konferenser/konferenssit)
https://www.lepartidegauche.fr/wp-content/uploads/2021/09/Manifeste-PG-44pages-ANGLAIS-2021.pdf (Ecosocialism manifesto)
https://newecosocialworld.com/the-peoples-charter-for-an-eco-social-world/ (The People’s Charter for an Eco-Social World)
https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_s-t/sivistys (Sivistys. Kotimaiden kielten keskus)
Tämän blogikirjoituksen ruotsinkielinen versio on julkaistu osoitteessa https://www.sirene.fi/blog/bildning-ekosocial-och-hallbarhet/
Kirjoitta Lili-Ann Wolff toimii dosenttina Helsingin yliopistossa
