Sivistys ja kriittinen ajattelu
Reijo Kupiainen
”Ettei Auschwitz enää toistu, on tähdellisin kasvatukselle asetettavista tehtävistä.” Näin kasvatuksen tavoitteen asetti filosofi Theodor Adorno (1966/1995) vuonna 1966 pitämässään radioesitelmässä. Adorno nojaa toisen saksalaisfilosofin, Immanuel Kantin kategoriseen imperatiiviin, jonka perusteella sellainen teko on hyvä, jonka voisi toivoa tulevan yleiseksi laiksi. Kant muotoili imperatiivinsa valistuksen ajan alussa, jolloin järki ja kriittinen ajattelu ottivat vallan uskomuksista, myyteistä ja auktoriteeteista. I ja II maailmansota brutaaline tuhoamisleireineen pakottivat kuitenkin etsimään järjelle uutta suuntaa. Oli käynyt selväksi, että länsimainen sivilisaatio tuottaa oman sivilisaationvastaisen puolensa, kuten Adorno esitelmässään esittää: ”sivilisaation prinsiippi jo itsessään kätkee sisäänsä barbarian.” Tämän sisäsyntyisyyden vuoksi barbarian vastustaminen on lähes epätoivoista, ellemme muuta ajatteluamme perusteellisesti ja korvaa valistuksen järkeä uudella järjen käsitteellä, joka voitaisiin omaksua muun muassa kasvatuksessa.
Järjen dialektiikka
Adornon analyysissä valistuksen järki osoittautui luonteeltaan tekniseksi, sen tehtävänä oli iestää todellisuus kaikkinensa inhimilliseen hyötykäyttöön. Välinerationaalisuus ylittää kaiken muun. Teknisen järjen näkökulmasta maailma nähdään valjastettavana raaka-aineena.
Valistuksen järki tarjoaa kuitenkin samalla kriittisen ajattelun perustan: sen koskee yksilön omaa ajattelua, eikä se ota käskyjä auktoriteeteilta. Samalla se on universaalia siinä mielessä, että jokainen, joka käyttää järkeään, päätyy tiettyjen kriittisen ajattelun kriteerien kautta samaan lopputulokseen. ”Ajattele itse” ei ole riittävä mutta välttämätön ehto, sen lisäksi ajattelun on sisällytettävä eräänlainen luotettavuusehto, jonka mukaan ajattelu on riippumatonta, hyvin perusteltua, vinoumatonta ja julkisesti koeteltua. Valistuksen järjen käytön muodoksi muotoutuikin julkinen keskustelu ja argumentaatio, ja se joutui myös erittelemään ja kritikoimaan itseään. Valistuksen järjellä oli tässä myös sivistystehtävä: tuottaa järkeen ja tutkimukseen perustuvaa tietoa, joka olisi kansalaisten saavutettavissa, muun muassa tiedotusvälineiden, koulun ja kirjallisuuden kautta.
Valistuksen muotoilema kriittinen ajattelu on tässä mielessä vaikeassa tilanteessa: se on yhtäältä sidottu teknisen ajattelun rautahäkkiin, jota se itse vahvistaa, ja on näin tuottamassa barbariaa niin inhimillisellä kuin epäinhimilliselläkin, esimerkiksi ilmastokatastrofiin johtavalla tiellä.
Uusi luottamus
Nykyisellä valistuksen järjen ylivallan keskellä ajattelun tilaa ovat samalla vallanneet uudet taikauskon ja auktoriteettien muodot salaliittoteorioineen ja disinformaatioineen. Miten siis voisimme vahvistaa sitä puolta kriittisestä ajattelusta, joka vaalii luotettavuusehtoa sortumatta teknisen ajattelun pauloihin, erityisesti aikana, jolloin tieto on muuttunut epävakaaksi ja on jatkuvasti hyökkäysten kohteena?
Yhdeksi ongelmakohdaksi on identifioitu luottamuskato perinteisiä tiedollisia auktoriteetteja kohtaan. Valistuksen järjen vaatimus ”ajattele itse” on liian vaativa monimutkaisessa tiedollisessa verkostossa, joka koskee vaikkapa tietoa ilmastonmuutoksesta. Olemme kuitenkin enemmän tai vähemmän riippuvaisia muilta saamastamme tiedosta.
Klassinen sivistysihanne pitääkin sisällään eräänlaisen luottamusprinsiipin: Kasvamme inhimillisessä kulttuurissa, jossa luomme suhteita yhteiskunnan moninaisiin aatevirtauksiin, taiteeseen ja tieteeseen. Näissä suhteissa luomme itseämme, mutta samalla kykenemme itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun. Sivistysihanteen mukaan ihmisen on siis kyettävä arvioimaan monia lähteitä ja sisältöjä kasvun perustaksi. Tässä on olennaista tiedon saatavuus, tiedon laatu ja sen arvioinnin taidot, samoin kuin tiedollinen luottamus. Itseä muovataan kriittistä järkeä käyttäväksi kansalaiseksi näiden pohjalta.
Lähteet
Adorno, t. (1995). Kasvatus Auschwitzin jälkeen (R. & E. Sironen, suom.) Teoksessa J. Koivisto, M. Mäki & T. Uusitupa (toim.) Mitä on valistus? (ss. 223–241). Vastapaino. (Julkaistu alun perin 1966).
Kirjoittaja FT Reijo Kupiainen toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa.
