Arkiympäristöjen estetiikka ja lähelle katsomisen taito

Sirpa Tani

Joitakin vuosia sitten tutkin yhdessä Lieven Ameelin kanssa parkourin harrastajien suhdetta erilaisiin ympäristöihin Helsingissä ja Jyväskylässä. Nuorimmat haastattelemistamme parkouraajista olivat varhaisteini-iässä, vanhimmat noin 30-vuotiaita, joukossa sekä naisia että miehiä. Olimme kiinnostuneita tavoista, joilla parkouraajat hyödynsivät luonnon- ja rakennettuja ympäristöjä liikkuessaan ja tavoista, joilla muut ihmiset suhtautuivat heihin. Tutkimme myös heidän näkemyksiään parkourin representaatioista mediassa ja monissa populaarikulttuurin tuotteissa: esimerkiksi elokuvissa, musiikkivideoissa, mainoksissa ja tietokonepeleissä. Ympäristökasvatuksen kannalta kiinnostavimmat tutkimustulokset liittyivät tapoihin, joilla parkouraajat arvioivat erilaisia ympäristöjä.

Tutkittavien ympäristönäkemykset erosivat monessa tapauksessa yleisesti jaetuista käsityksistä, ja heidän tapansa katsoa, käyttää ja arvioida ympäristön ominaisuuksia saivat minut pohtimaan arkiympäristöjen merkitystä uudella tavalla. Esittelen seuraavassa muutamia keskeisiä tuloksiamme, joiden välityksellä toivon pystyväni tuomaan tuoreita lähestymistapoja ympäristökasvatuksen kentälle.

Luonto ja rakennettu ympäristö leikkikenttänä

Parkourista puhutaan usein urbaanina liikkumisena, jossa pyritään etenemään vaivattomasti paikasta toiseen käyttämällä rakennettua ympäristöä luovasti hyväksi. Kaupunki ajatellaan ikään kuin kuntosalina tai viidakkona, jossa parkouraaja liikkuu. On kuitenkin hyvä muistaa, että jo lajin pioneerit Ranskassa kehittivät taitojaan lähiöympäristöjen lisäksi myös lähimetsissä, eivätkä he tehneet eroa kaupungin tai luonnon välillä. Myös suomalaiset parkouraajat kertoivat meille treeneistään sekä urbaaneissa että luonnon ympäristöissä. Kallioiset rannat, metsäpolut ja puut toimivat rakennetun ympäristön lisäksi tärkeinä elementteinä.

Kehollinen suhde fyysiseen ympäristöön

Parkouraajat kertoivat haastatteluissa, kuinka he olivat kehollisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa myös silloin, kun he eivät olleet treenaamassa. Uudessa ympäristössä liikkuessaan he saattoivat esimerkiksi ohimennen tunnustella kaiteita käsillään selvittääkseen, olivatko ne kiinnitetty riittävän tukevasti alustaansa. Näin he samalla keräsivät tietoa siitä, sopisiko kyseinen paikka parkouraamiseen jonain toisena hetkenä. Koska parkour ei edellytä minkäänlaisia välineitä, ihminen on parkouratessaan suorassa kontaktissa ympäristönsä kanssa. Ympäristön elementtejä käytetään hyväksi, mutta samalla ympäristö vaikuttaa oleellisesti siihen, miten ihminen toimii.

Betonin kauneus

Ympäristökasvatuksen kannalta kaikkein pysäyttävimmäksi koin haastattelujen hetket, joissa keskustelimme parkouraajien erilaisista ympäristökokemuksista ja erityisesti siitä, mitkä olivat heidän mielestään mielenkiintoisimpia ympäristöjä. Poikkeuksetta jokainen helsinkiläinen haastateltu kertoi, kuinka Itä-Pasila ja Merihaka olivat parhaita ympäristöjä. He kuvailivat näitä kaupunginosia yksityiskohtaisesti ja perustelivat mielipiteitään: maalaamaton betoni oli heidän mukaansa paras materiaali parkouriin, koska siitä sai hyvän otteen; betonipinta ei ollut liukas, eikä siihen jäänyt kengänjälkiä. Betonilähiöiden geometria viritti mielikuvitusta ja mahdollisti luovan liikkumisen. Haastatellut kertoivat myös siitä, kuinka kaupunkisuunnittelu oli onnistunut luomaan hyviä ympäristöjä parkourin harrastajille: kun auto- ja kevyt liikenne oli erotettu omille tasoilleen näissä kaupunginosissa, parkouraajat pystyivät treenaamaan turvallisesti.

Merihaan ja Itä-Pasilan ylistäminen sai minut tiedostamaan sen, kuinka helposti ajattelemme, että ympäristöjen miellyttävyyden, viihtyisyyden tai kiinnostavuuden arvioiminen olisi kulttuurissamme jotenkin jaettua. On helppoa ajatella, että jokin ympäristö on parempi kuin jokin toinen. Samalla tavalla välitämme helposti mielikuvia siitä, kuinka kauneus tai rumuus olisi jollain tavalla yksinkertaisesti määritettävissä. Ympäristökasvattajina meidän on hyvä pysähtyä huomaamaan, kuinka ympäristön laadun arvioiminen on kulttuurisesti määrittyvää: se, mikä minusta voi olla kaunista tai mielenkiintoista, voi jonkun toisen mielestä olla rumaa tai tylsää. Omien ympäristömieltymysten, -arvojen ja -arvostusten pukeminen sanoiksi ja sen pohdinta, millaiset tekijät ovat vaikuttaneet näihin mielipiteisiin, tuo ympäristökasvatukseen tervetullutta moninaisuuden näkökulmaa.

Parkour-katse ja ympäristön näkeminen uudella tavalla

Haastatellut kertoivat meille, kuinka parkour oli saanut heidät arvioimaan erilaisia ympäristöjä uudella tavalla. He puhuivat parkour-silmien aukeamisesta tai erityisestä parkour-katseesta. Sen välityksellä he kiinnittivät huomiota ympäristön yksityiskohtiin ja ikään kuin automaattisesti arvioivat, millaisia mahdollisuuksia tietty ympäristö voisi tarjota parkouraamiseen. He korostivat myös sitä, kuinka kerran auenneita parkour-silmiä ei voinut enää sulkea – ympäristön havainnointitapa oli muuttunut pysyvästi.

Tutkijana koin saman: kuunneltuani parkouraajien puhetta ja katseltuani parkouraamista elokuvissa, videoissa ja mainoksissa sekä live-tilanteissa huomasin, kuinka itsekin aloin nähdä arkiympäristöni uudella tavalla. Aiemmin tylsinä pitämäni yksityiskohdat alkoivat näyttää kiinnostavilta, ja huomasin Merihaan maiseman ruokkivan mielikuvitustani. Arkiympäristöt tuntuivat avaavan uusia mahdollisuuksia toisin näkemiseen ja kokemiseen. Pysähdyin kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin ja omaan liikkumiseeni erilaisissa ympäristöissä. Samalla heräsi ajatus: Voisiko parkour-katse avata uusia näkökulmia myös ympäristökasvatukseen? Voisimmeko kehittää urbaania arkiympäristökasvatusta parkouraajien tarjoamien esimerkkien avulla?

Lähteet

Ameel, L. & Tani, S. (2012). Parkour: Creating loose spaces? Geografiska Annaler B, Human Geography 94 (1), 17–30.

Ameel, L. & Tani, S. (2012). Everyday aesthetics in action: the parkour gaze and the beauty of concrete walls. Emotion, Space and Society 5 (3), 164–173.

Tani, S. & Ameel, L. (2015). Nuoret visuaalisten aineistojen tuottajina ja kuluttajina – esimerkkinä parkour. Teoksessa Mustola, M., Mykkänen, J., Böök, M.-L. & Kärjä, A.-V. (toim.) Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuorisotutkimuksessa, 149–158. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, Helsinki.

Tani, S. & Ameel, L. (2015). Parkour ja kaupunkitilan haltuunotto. Teoksessa Harinen, P., Liikanen, V., Rannikko, A. & Torvinen, P. (toim.) Liikutukseen asti: Vaihtoehtoliikunta, nuoruus ja erottautumisen mieli, 58–64. Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö LIKES, Jyväskylä.