Globaalit rakenteet, kestävyyskasvatus ja maailmanpelastuspeli
Ossi I. Ollinaho
Yhä syvenevään, moniulotteiseen ympäristökriisiin ei ole yhtä ainoaa ratkaisua. Kuten jokavuotinen ‘historian kuumin kesä’ tulvineen, kuivuuksineen ja metsäpaloineen todistaa, ‘normaaliin tapaan jatkaminen’ (Ollinaho 2023b) ei ole enää mahdollista. Kuusi yhdeksästä ihmisten elinolosuhteiden kannalta keskeisestä planetaarisesta rajasta on ylitetty (Richardson ym. 2023). Globaalin kehitystutkimuksen kriittisten keskustelujen mukaan on ilmiselvää, ettei ongelmavyyhtiä voida ratkaista yksilötason toimilla tai edes yksittäisen valtion tasolla, koska se on tiukkaan juurtunut globaaleihin ekstraktivistisiin rakenteisiin (Chagnon ym. 2022). Mutta mitä nämä rakenteet ovat ja mistä ne ovat saaneet alkunsa?
Teoriat luovat pohjan ymmärrykselle
Maailmanjärjestelmäteorian (eng. world system theory) mukaan pääoman kasautuminen – tai aktiivisemmin, kasauttaminen – on ollut keskeisin ihmisen toimintaa organisoiva ilmiö jo kauan. Andre Gunder Frankin ja Barry Gillsin mukaan se on ollut sitä jo varhaisesta pronssikaudesta lähtien, siis ainakin viisituhatta vuotta (Frank ja Gills 1993). Vaikka maailmanjärjestelmän olemuksesta ja synnystä on tieteellisessä keskustelussa monia mielipiteitä, yleisesti hyväksytään se, että maailmanjärjestelmässä keskeisinä pilareina on pääoman kasauttamisen lisäksi keskus-periferia -rakenteet sekä keskusten väliset hegemoniakamppailut sekä se, että koko järjestelmä on täysin riippuvainen maapallon aineellisuudesta – ja auringon energiasta – ja muokkaa tuota aineellisuutta vähän kuin jäätikkö uomaansa siinä virratessaan. Tällä hetkellä maailmanjärjestelmä muokkaa uomaansa ennennäkemättömän voimakkaasti ja aidosti planetaarisesti (Richardson ym. 2023).
Maailmanjärjestelmän eri tasoiset keskus-periferia -rakenteet tarkoittavat eri alueiden välisiä kaupallisia, poliittisia, työnjaollisia ja sotilaallisia instituutioituneita (eli normaaliksi muuttuneita) suhteita. Keskuksien kehitys on riippuvainen näistä suhteista eli siitä, kuinka hyvin ne saavat valjastettua perifeeristen alueiden resurssit ja työvoiman käyttöönsä. Keskukset ovat yksinkertaisen määritelmän mukaan paikkoja, joihin vaurautta kasautuu. Näitä rakenteita on siis eri tasoilla, kaupunki-maaseutu -tasolta aina globaaliin tasoon ja ne ovat sisäkkäisiä niin, että ‘ylempi’ muodostaa toimintaympäristön ‘alemmalle’ (Ollinaho 2023b). Keskus-periferia -rakenteet ovat vuosituhantista perintöä, kuten myös keskusten väliset hegemoniakamppailut siitä, kuka saa kasautettua eniten vaurautta. Tässä sodankäynti on ollut keskeisessä roolissa ja siinä pärjäämisessä sotateknologian kehitys on ollut avainasemassa (Frank ja Gills 1993) ja on valitettavasti sitä edelleen. Teknologiaa on toki käytetty myös maan ja maisemien muokkaamiseen jo kauan ennen nykyisen, vuosituhantisen, maailmanjärjestelmän syntyä (Graeber ja Wengrow 2022).
Maailmanjärjestelmäteoria siis väittää, että nykyrakenteet ovat vuosituhansia vanhoja ja niin syvään juurtuneita, ettei maailmaa ilman niitä oikein voi edes ajatella. Teorian mukaan vyyhti, joka näyttäytyy monikasvoisena ympäristön tuhona ei siis ratkea purkamalla parin viimeisen vuosisadan aikana fossiilisten polttoaineiden ympärille muodostuneita rakenteita siirtymällä ns. uusiutuviin energiamuotoihin. Se ei ratkea edes sulattamalla muutaman vuosisadan aikana länsimaiden herruuden aikana taotut julmat kolonialistiset kasauttamisen puitteet, jotka ovat vielä voimissaan (Hickel ym. 2021). Jos halutaan mennä ympäristövyyhdin juurille ja otetaan Frankin ja Gillsin (1993) maailmanjärjestelmäteoria vakavasti, on pureuduttava aina vuosituhansien ajan sedimentoituneiden rakenteiden eli pääoman kasauttamisen, keskus-periferia -rakenteiden ja väkivaltaisten hegemoniakamppailujen tuolle puolelle. Nykykielellä sanottuna, on päästävä eroon kiihtyvän talouskasvun, syvenevän ekstraktivismin ja kaikkialla läsnä olevan patriarkaattisen kilpailun muodostamasta normaaliudesta, jonka puitteissa elämme.
Pelkkä teoreettinen ymmärrys maailmanjärjestelmästä voisi jo auttaa ymmärtämään nykymaailman menoa eli maailmanjärjestelmän nykykokoonpanoa. Kiihtyvä kauppa- ja sanasota taantuvan maailmanhegemonian, Yhdysvaltain ja nousevan mahdin, Kiinan välillä on selvä osoitus siitä, että hegemoniakamppailut eivät ole jääneet historian havinaan. Yhdysvallat siis tekee kaikkensa, jotta Kiina ei ajaisi siitä ohi. Toki Venäjän verinen hyökkäyssota Ukrainaan on osa tätä kamppailua, vaikka Venäjällä itsellään enää tuskin on mahdollisuuksia päästä ‘kalifiksi kalifin paikalle’. Globaali hegemoniakamppailu on noussut aivan uudella tavalla maailmanpolitiikan keskiöön sitten Toisen maailmansodan, jonka seurauksena Yhdysvallat dollareineen asettui yksinapaisen maailman superhegemoniksi (Hudson 2003). Nyt Kiinan, Intian, Brasilian, Venäjän ja Etelä-Afrikan muodostaman BRICS-liittoutuman laajetessa maailmanjärjestelmän valtasuhteet ovat muuttuneet merkittävästi ja dollaripohjaisen kansainvälisen järjestyksen nähdään pikkuhiljaa murentuvan (Prashad 2023).
Keskus-periferia -rakenteet ovat myös yhä voimissaan ja laajimpana eli maailmanjärjestelmätason rakenteena Globaalin etelän raaka-aineet ja työvoima ovat edelleen valjastettuja Globaalin pohjoisen kasauttamisen eteen. Globaaliin pohjoiseen virtaa normaalin toiminnan tuloksena vuosittain noin kaksi biljoonaa Yhdysvaltain dollareissa laskettuna (Hickel ym. 2021). Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen välinen kuilu on siis valtava ja jatkaa kasvuaan. Lopuksi, on sanomattakin selvää, että vaurauden kasauttaminen on edelleen se keskeisin ihmisen toimintaa organisoiva rakenteellinen ilmiö. Pelkkä vilkaisu valtioiden ja korporaatioiden tavoitteisiin riittää ymmärtämään, että talouskasvu toimii vieläkin yleismaailmallisena ratkaisuna oikeastaan kaikkeen. Maailmanjärjestelmäteorian mukaan nykyinen teollinen maailma tai itse maailmanjärjestelmäkään eivät ole mitenkään välttämätöntä seurausta ihmiskuntien ’kehityksestä’, vaan historiallisesti riippuvia ja siten muokattavissa, aivan kuten David Graeber ja David Wengrow keskeisesti väittävät paljon näkyvyyttä saaneessa kirjassaan ”Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia” (Graeber ja Wengrow 2022).
Teoriasta rakenteisiin
Rakenteellinen ymmärrys ihmisen toiminnasta on pähkinänkuoressa se, että ihmiset toimivat näiden rakenteiden sisällä, suurimmaksi osaksi niiden myötäisesti, siten niitä uusintaen. Yksittäisten ihmisten toimintaa ei siis voida ymmärtää ilman näiden rakenteiden ymmärtämistä. Yksittäisten ihmisten toiminnan muutos ei myöskään riitä muuttamaan rakenteita, vaan siihen tarvitaan, että merkittävä osa kyseistä rakennetta arkikäytänteissään ‘kantavista’ ihmisistä muuttaa toimintaansa. Tämä puolestaan vaatii yleensä sitä, että rakenne muuttuu. Edes täydellinen rakenteiden uusintaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei mikään muutu. Se pitää sisällään kumulatiivisia tai kasautuvia muutoksia (Ollinaho 2016), kuten hiilidioksidin kerääntyminen ilmakehään ja meriin tai vaikkapa maaperän köyhtyminen nykyisen teollisen maatalouden paradigman ikeessä. Koska emme voi täydellisesti uusintaa toimintaamme, ovat rakenteet välttämättäkin jatkuvassa, hienovaraisessa muutoksessa.
Kuitenkin rakenteiden radikaali muuttaminen, niiden murtaminen, on vaikeaa. Jopa yksittäisen ihmisen tavanmukaistunutta – eli tavallaan omien rakenteiden tai normaaliuden mukaista – toimintaa on vaikea muuttaa. Kenties ensimmäisenä esimerkkinä mieliin tulee tupakointi tai alkoholi, mutta lähes mikä tahansa syömiseen, liikkumiseen, itsensä viihdyttämiseen tai tunnetoimintaan liittyvä muutos on vaikeaa. Yksittäinen päätös ei yleensä riitä, vaan tavanmukaistuneesta toiminnasta pääsee eroon vain harjoituksen eli toiston kautta. Vaikka yhteiskunnalliset rakenteet ovat eri laatuisia kuin tällaiset ‘yksilön rakenteet’, sama kuitenkin pätee niiden kanssa – yksittäinen protesti harvoin onnistuu muuttamaan asioita (Ollinaho ja Pajunen 2019). Tarvitaan jatkuvaa ongelmallistamista, sinnikästä rakenteiden kyseenalaistamista ja niiden ongelmien toistuvaa esiin nostamista (Maguire ja Hardy 2009). Kestävyyteen liittyvissä ongelmissa pätee sama. Mutta mikä on oikein kestävyysongelma?
Kestävyysongelman ymmärtäminen
Yleistietoudessa, julkisessa keskustelussa ja joskus myös kestävyysopetuksessa ollaan epätarkkoja siinä, millaiseksi ympäristöongelma diagnosoidaan. Vallalla on ollut pitkään yksilökeskeinen ymmärrys ihmisestä ja sen mukana keskittyminen yksilötason kierrätykseen sekä kulutus- ja liikkumistottumuksiin (Shove 2010). Lisätiedon tuottaminen ympäristömuutoksista tätä taustaa vasten ei ole tehnyt juuri muuta kuin lisännyt ihmisten ahdinkoa (Ollinaho 2016) – niin sanottua ilmasto- tai ympäristöahdistusta (Pihkala 2020). On olennaista keskittyä siihen, millaisen ongelman luomme ympäristövyyhdistä eli miten selitämme ongelman. Johtuuko se ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä (kuten ahneudesta tai vallanhalusta), minkä antroposeeni-käsite pitää sisällään (Moore 2016)? Jos tällaiset juurisyyt saavat suosiota, millaisia ratkaisukeinoja se mahdollistaa? Loogisena ratkaisuna olisi ihmispopulaatioiden radikaali pienentäminen tai jopa ihmislajin lopettaminen kokonaisuudessaan, mikä toki on tyrmistyttävän huono ajatus.
Kutsun sellaista yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta, joka sisäistää sekä rakenteellisen ymmärryksen ihmisen toiminnasta että maailmansysteemitieteen (eng. Earth System Science, esim. Kemp ym. 2022; Richardson ym. 2023) tulokset, kriittiseksi kestävyystutkimukseksi. Tällaista tutkimusta tehdään ainakin globaalin kehitystutkimuksen, maailmanekologian, ekologisen taloustieteen tai ympäristösosiologian tieteenaloissa (Kröger 2023; Moore 2016; Olk, Schneider, and Hickel 2023; Ollinaho 2023b), useimmiten aidosti poikkitieteellisesti. Yksi usein käyttämäni esimerkki rakenteellisesta ymmärryksestä liittyy talouskasvuun. Tasainen talous kasvu merkitsee itse asiassa kiihtyvää talouskasvua; se on korkoa korolle kasvua eli eksponentiaalista. YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden markkinoima 3% globaalin talouden kasvu merkitsisi globaalin talouden noin kymmenkertaistumista vuoteen 2100 mennessä, noin 200 kertaistumista vuoteen 2200 mennessä ja noin 4000 kertaistumista vuoteen 2300 mennessä. Pelkkä tällaisen talouskasvun yritys on tuhoisaa, sillä se vaatii jatkuvaa työvoiman ja raaka-aineiden kustannusten alaspainamista (Ollinaho 2023b).
Havaintoni on, että kestävyystieteiden päävirrat eivät sisällä tällaista ymmärrystä eivätkä varsinkaan julkinen keskustelu ja nykyinen yleistietous. Tämä johtuu osaksi siitä, että koulutusjärjestelmässämme ei tällä hetkellä opeteta juuri mitään yhteiskunnallisista rakenteista. Edes lukiossa ei ole yhteiskuntatieteitä, joksi en laske yhteiskuntaoppia tai maantiedettä, vaikka niissä toki käsitellään yhteiskunnallisia teemoja. Tämä on oma havaintoni opetettuani Helsingin yliopistossa Globaalin kehitystutkimuksen tieteenalassa pian tuhatta useimmiten vastikään lukiosta tullutta uutta opiskelijaa.
Näitä rakenteita ei myöskään mitenkään automaattisesti koe tai näe eläessään osana yhteiskuntaa. Ne pikemminkin koetaan elämän annettuna otetuksi taustaksi, joka ei helposti asetu tiedostavan havaintomme keskiöön. Yhteiskuntatieteissä puhutaan reifikaatiosta, joka viittaa ilmiöön, jossa yhteiskunnalliset rakenteet näyttäytyvät ihmisen toiminnasta riippumattomina, käsinkosketeltavina asioina samalla tavalla kuin rakennettu ja luontoympäristö, vaikka ovat täydellisen riippuvaisia ihmisen toiminnasta (ennen kaikkea siis uusintamisesta eli saman toiminnan toistamisesta) (Gunderson 2020). Vaikka ympäristönmuutokset hiipivät siis nopeasti eteenpäin, ei täällä globaalissa pohjoisessa koeta muutoksia vielä pragmaattisesti tai ainakin näiden ilmiöiden suora kokemus on mitätöntä verrattuna arkielämän pragmaattisiin tärkeyksiin, kuten nälkään tai vaikka pissahätään, joiden käytännön tärkeys on ilmiselvää kokemuksessamme (Ollinaho 2016).
Peleistä ratkaisu?
Globaalit rakenteet, pääoman kasauttaminen, keskus-periferia -rakenteet ja hegemoniakamppailut, joihin ympäristölle tuhoisat kehityskulut pohjautuvat, eivät nekään ole sellaisenaan suoraan koettavissa. Millä rakenteellisia, globaaleja muutoksia luotaava yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus saataisiin päävirtaistettua ja tiedon kokemusmaailman laitamilla olevien rakenteiden relevanssia kasvatettua?
Asian lähestyminen pelien ja pelillisyyden kautta voisi olla yksi ratkaisu. Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet pelien huomattavan potentiaalin kestävyyskasvatuksessa (Fernández Galeote ym. 2021; Spanellis ja Harviainen 2021). Pelejä on pidetty “ihanteellisena oppimisvälineenä” (Plass ym. 2015, 259). Pelit ovat ehkä sen vuoksi hyviä opettamaan, että ne aktivoivat opiskelijoita, mikä on ainakin sosiokonstruktivistisen pedagogisen ymmärryksen mukaan kenties tärkein yksittäinen oppimista edesauttava tekijä (Lindblom-Ylänne ja Nevgi 2009). Pelien on nähty tukevan erityisesti systeemisten, rakenteellisten ja pitkän aikavälin ilmiöiden opettamista (Duke 2014/1974). Vaikka vastauksena syveneviin ympäristöongelmiin uusia kestävyyspelejä on luotu jo useita, on tutkimus vielä kovin rajallista (Nygren, Kankainen ja Brunet 2022; Sousa ym. 2023).
Olemme hahmotelleet yhdessä Tampereen yliopiston pelikulttuurien huippuyksikön tutkijoiden kanssa projektia, jossa ehdotamme kehittävämme Saving Terra -lautapelin, joka opettaisi globaaleista rakenteista ja niiden muuttamisesta mukaansatempaavien pelikokemusten kautta. Ajatuksenamme on, että pelissä yritettäisiin pelastaa maailma eli saada pysäytettyä tuhoisat, keikahduspisteitä lähestyvät kehityskulut (Ollinaho 2023b; Richardson ym. 2023) yhteistyöllä. Uskomme, että suomalainen kestävyyskoulutus voisi hyötyä tällaisesta pelistä merkittävästi, mutta näemme myös, että mikä tahansa ei käy. Haluaisimmekin ottaa pelin kehittäminen tieteellisen tutkimuksen kohteeksi niin, että pelistä opittu – sen sisältämän maailman dynamiikka – olisi linjassa kriittisen kestävyystutkimuksen tulosten kanssa. Olennaisen tärkeää olisi kehittää peli yhdessä sen kohderyhmien kanssa. Olemme kohdistaneet huomiomme nuorten aikuisten kestävyyskoulutukseen, ennen kaikkea lukilolaisten ja kandidaattiopiskelijoiden opettamiseen.
Yleensä ottaen pelimaailma kumoaa väliaikaisesti arjen todellisuuksien pragmaattiset huolet (Schutz 1962), mukaan lukien ympäristötuhon. Kestävyyspeleissä nämä, erityisesti ympäristön tilaan liittyvät huolet kuitenkin pyritään suunnittelemaan osaksi peliä, mikä ei ole yksinkertaista tai mihin ei ole yhtä ainoaa keinoa (Nygren ym. 2022). Minkä tahansa kestävyyskoulutuksen – mukaan lukien kestävyyspelien – tulee olla perillä ympäristönmuutosten aineellisesta, ns. ‘kovasta’ ulottuvuudesta, jota luonnontieteellinen tutkimus mittaa. Mutta samalla tavalla kestävyyskoulutuksen tulisi olla perillä ympäristönmuutosten yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. On kuitenkin tärkeä olla tietoinen siitä, ettei tätä ‘pehmeää’ puolta voida käsitellä reduktionistisesti (Earle ja Leyva-de La Hiz 2021), sillä se on historiallisesti riippuvaa ja siis koko ajan rakentumassa. Kenties tuo pehmeys tulee juuri siitä, että sosiaalinen ulottuvuus rakenteineen on toimintaa (Ollinaho 2023b). Metaforisesti voisi ajatella yhteiskunnan joeksi, joka näyttää olevan varsin konkreettinen, mutta joka kuitenkin on joki vain, koska vesi virtaa siinä.
Kun tämä ‘pehmeä’ puoli otetaan tarkastelun alle, useimmiten päävirtaiset oletukset otetaan annettuna, kuten uusklassisen taloustieteen väittämät ja oletukset – myytit – talouden ‘laeista’, rahasta tai ihmisten rationaalisuudesta (Ollinaho 2023a). Taloudella ei kuitenkaan ole samanlaatuisia lakeja kuin luonnonlait (Hudson 2003) ja jopa rahan toiminta perustuu yhteiseen uskomukseen sen arvosta. Käytännössä rahan arvo nojaa viime kädessä aina valtioon, joka valuutan on laittanut kiertoon. Raha on velkaa eli aina kun luodaan rahaa, luodaan myös kahdenkertaisen kirjanpidon mukaisesti välttämättä sama määrä velkaa (Bell 2001). Raha ei siis ole niukka resurssi, jota se toki nykyrakenteissa halutaan suurimmalle osalle olevan, vaan sitä voitaisiin valtion toimesta luoda tarpeen mukaan, joskin rahapoliittinen liikkumavara riippuu valtion paikasta maailmanjärjestelmässä (Prates 2020), esimerkiksi rahoittamaan ekologista jälleenrakennusta (BIOS 2022) tai jopa sosio-ekologista transitiota pois kapitalismista ja kiihtyvän talouskasvun paradigmasta (Olk ym. 2023).
Rahan tai valuuttojen suhteet toisiinsa ovat yksi kenties vahvimmin yhteiskuntia ja niiden suhteita rakenteellistava tekijä. Yksi merkittävä vedenjakaja maailmanjärjestelmän tasolla on se, voivatko valtiot ottaa lainaa omalla valuutallaan (esim. myydä valtion obligaatioita) vai pitääkö niiden lainata dollareissa, euroissa, punnissa, yeneissä tai vaikkapa yuaneissa (Ollinaho 2023b), kuten Globaalin etelän maat joutuvat nykyisin tekemään (Prates 2020). Jos yleisesti ymmärrettäisiin raha velkaluonne ja valtion välttämätön ja keskeinen rooli rahataloudessa, avautuisi vaihtoehtoja pohtiessa aivan uusia mahdollisuuksia rakentaa aidosti kestävän kehityksen mukaisia, eri tasolla toimivia puitteita ihmisen toiminnalle. Ei kuitenkaan ole ollenkaan selvää, millä tavalla esimerkiksi maailmanjärjestelmäteorian tai moderniin rahateoriaan rakentuvan (esim. Olk ym. 2023; Prates 2020) ymmärryksen voisi ujuttaa pelin mekaniikkaan niin, että se tulisi opittua ’oikein’ pelin tiimellyksessä. Ylipäänsään ei vielä ymmärretä kovin hyvin, miten oppimistavoitteita ja -sisältöjä voitaisiin parhaiten rakentaa peleihin (Nygren ym. 2022; Sousa ym. 2023).
Pelit näyttäisivät olevan merkittävä keino lisätä kestävyyskasvatuksen vaikutusta myös suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Kuten koko kestävän kehityksen opettaminen, myös kestävyyspelien kehittäminen edellyttää paitsi poikkitieteellisiä tutkimusta, myös yhteiskuntateorian ja yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämistä ja mallintamista. Jos luonnontieteellinen ympäristötutkimus voi tuntua nopeasti hiipivien kasautuvien muutosten myötä liikkuvaan maaliin ampumiselta, yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta voisi kuvailla niin, että itse asekin muokkaantuu oman ymmärryksen kehittyessä. Ajan niukkuus on yksi – rakenteellinen – avainhaaste myös kestävyyskoulutuksen suhteen. Tämä luo varsinkin kestävyyspelien kehittämiseen omat haasteensa. Jotta kestävyyspeliä voisi pelata eri koulutusasteilla, sen pitäisi muokkautua hyvin erilaisiin oppimisympäristöihin. Ei kuitenkaan ole selvää, mikä on paras tapa integroida pelin pelaaminen erilaisiin koulutuskonteksteihin, joissa on erilaisia ja muuttuvia oppijaryhmiä ja tarpeita. Kaiken tämän selvittäminen vaatisi pitkäjänteistä tutkimusta ja yhdessä kehittämistä.
Kirjoittaja Ossi I. Ollinaho toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa globaalinn kehitystutkimuksen parissa.
Lähteet:
Bell, S. 2001. “The Role of the State and the Hierarchy of Money.” Cambridge Journal of Economics 25(2):149–63. doi: 10.1093/cje/25.2.149.
BIOS. 2022. “Ekologinen Jälleenrakennus, Makrotalous Ja Valtion Rooli Talouden Ohjauksessa.” BIOS. Retrieved (https://bios.fi/ekologisen-jalleenrakennuksen-makrotalous/).
Chagnon, Christopher W., Francesco Durante, Barry K. Gills, Sophia E. Hagolani-Albov, Saana Hokkanen, Sohvi M. J. Kangasluoma, Heidi Konttinen, Markus Kröger, William LaFleur, Ossi Ollinaho, and Marketta P. S. Vuola. 2022. “From Extractivism to Global Extractivism: The Evolution of an Organizing Concept.” The Journal of Peasant Studies 49(4):760–92. doi: 10.1080/03066150.2022.2069015.
Duke, Richard D. 2014. Gaming: The Future’s Language. wbv Media GmbH & Company KG.
Earle, Andrew G., and Dante I. Leyva-de La Hiz. 2021. “The Wicked Problem of Teaching about Wicked Problems: Design Thinking and Emerging Technologies in Sustainability Education.” Management Learning 52(5):581–603. doi: 10.1177/1350507620974857.
Frank, Andre Gunder, and Barry Gills, eds. 1993. The World System: Five Hundred Years or Five Thousand? London, UK: Routledge.
Graeber, David, and David Wengrow. 2022. Alussa Oli… Ihmiskunnan Uusi Historia. Helsinki: Teos.
Gunderson, Ryan. 2020. Making the Familiar Strange: Sociology Contra Reification. 1st ed. Routledge.
Hickel, Jason, Dylan Sullivan, and Huzaifa Zoomkawala. 2021. “Plunder in the Post-Colonial Era: Quantifying Drain from the Global South Through Unequal Exchange, 1960–2018.” New Political Economy 26(6):1030–47. doi: 10.1080/13563467.2021.1899153.
Hudson, Michael. 2003. Super-Imperialism: The Origin and Fundamentals of U.S. World Dominance. second edition. Sterling, VA: Pluto Press.
Kemp, Luke, Chi Xu, Joanna Depledge, Kristie L. Ebi, Goodwin Gibbins, Timothy A. Kohler, Johan Rockström, Marten Scheffer, Hans Joachim Schellnhuber, Will Steffen, and Timothy M. Lenton. 2022. “Climate Endgame: Exploring Catastrophic Climate Change Scenarios.” Proceedings of the National Academy of Sciences 119(34):e2108146119. doi: 10.1073/pnas.2108146119.
Kröger, Markus. 2023. “Socio-Ecological Crises and Global Climate Tipping Points as Difficulties for Expanding Extractivisms: Prognoses on the Arctic.” Globalizations 20(3):465–81. doi: 10.1080/14747731.2022.2117500.
Lindblom-Ylänne, Sari, and Anne Nevgi, eds. 2009. Yliopisto-Opettajan Käsikirja. Helsinki: WSOYpro.
Maguire, Steve, and Cynthia Hardy. 2009. “Discourse and Deinstitutionalization: The Decline of DDT.” Academy of Management Journal 52(1):148–78. doi: 10.5465/amj.2009.36461993.
Moore, Jason W., ed. 2016. Anthropocene or Capitalocene? Nature, History, and the Crisis of Capitalism. Kairos.
Nygren, Nina V., Ville Kankainen, and Lucas Brunet. 2022. “Offsetting Game—Framing Environmental Issues in the Design of a Serious Game.” Simulation & Gaming 53(6):615–44. doi: 10.1177/10468781221126786.
Olk, Christopher, Colleen Schneider, and Jason Hickel. 2023. “How to Pay for Saving the World: Modern Monetary Theory for a Degrowth Transition.” Ecological Economics 214:107968. doi: 10.1016/j.ecolecon.2023.107968.
Ollinaho, Ossi I. 2016. “Environmental Destruction as (Objectively) Uneventful and (Subjectively) Irrelevant.” Environmental Sociology 2(1):53–63. doi: 10.1080/23251042.2015.1114207.
Ollinaho, Ossi I. 2023a. “Depragmatized Knowledge and Sociomaterial Structures: Illustration from Economics as a Province of Special Knowledge.” Pp. 417–39 in The Palgrave Handbook of Macrophenomenology and Social Theory, edited by C. Belvedere and A. Gros. Palgrave. doi: 10.1007/978-3-031-34712-2_21.
Ollinaho, Ossi I. 2023b. “What Is ‘Business as Usual’? Towards a Theory of Cumulative Sociomaterial Change.” Globalizations 20(4):611–27. doi: 10.1080/14747731.2022.2142013.
Ollinaho, Ossi Iivari, and Kalle Tapani Pajunen. 2019. “A Cognitive-Material Approach to Institutional Disruptions: The Case of the Brazilian Ethanol Program.” SSRN Electronic Journal. doi: 10.2139/ssrn.3365699.
Prashad, Vijay. 2023. “On 1 January 2024, the World’s Centre of Gravity Will Shift: The Thirty-Fifth Newsletter (2023).” Tricontinental: Institute for Social Research. Retrieved (https://thetricontinental.org/newsletterissue/brics-expansion/).
Richardson, Katherine, Will Steffen, Wolfgang Lucht, Jørgen Bendtsen, Sarah E. Cornell, Jonathan F. Donges, Markus Drüke, Ingo Fetzer, Govindasamy Bala, Werner Von Bloh, Georg Feulner, Stephanie Fiedler, Dieter Gerten, Tom Gleeson, Matthias Hofmann, Willem Huiskamp, Matti Kummu, Chinchu Mohan, David Nogués-Bravo, Stefan Petri, Miina Porkka, Stefan Rahmstorf, Sibyll Schaphoff, Kirsten Thonicke, Arne Tobian, Vili Virkki, Lan Wang-Erlandsson, Lisa Weber, and Johan Rockström. 2023. “Earth beyond Six of Nine Planetary Boundaries.” Science Advances 9(37):eadh2458. doi: 10.1126/sciadv.adh2458.
Schutz, Alfred. 1962. Collected Papers I: The Problem of Social Reality. The Hague, Netherlands: Martinus Nijhoff.
Shove, Elizabeth. 2010. “Beyond the ABC: Climate Change Policy and Theories of Social Change.” Environment and Planning A: Economy and Space 42(6):1273–85. doi: 10.1068/a42282.
Sousa, Carla, Sara Rye, Micael Sousa, Pedro Juan Torres, Claudilene Perim, Shivani Atul Mansuklal, and Firdaous Ennami. 2023. “Playing at the School Table: Systematic Literature Review of Board, Tabletop, and Other Analog Game-Based Learning Approaches.” Frontiers in Psychology 14:1160591. doi: 10.3389/fpsyg.2023.1160591.
