Koulu ekososiaalisen hyvinvoinnin ja kuluttamisen ristipaineessa

Katja Ylisiurua

Suossa ollaan. Vietimme 2.8. maailman ylikulutuspäivää, joskin me suomalaiset olemme käyttäneet oman osamme luonnonvaroista jo neljä kuukautta sitten. Maapallon kantokyvyn ongelmat ovat seurausta teollisuuden rakenteesta, joka perustuu kuluttamiselle. Länsimainen kulttuuri kuluttaakin moninkertaisesti maapallon resursseja verrattuna siihen, mihin globaalisti on varaa, ja nopeasti vaurastuvat Aasian maat seuraavat länsimaista esimerkkiä ilomielin.

Kulutuskulttuurin ongelma on edistysuskossa, jossa henkinen, sosiaalinen ja kulttuurinen edistys on jäänyt teknologisen edistymisen jalkoihin. Edistys on jatkuvaa talouskasvua, teknistä kehitystä ja luonnonhallintaa, johon ei välttämättä liitetä hyvän elämän näkökulmaa. Ihmismielelle on myös helpompaa uskoa teknologisten ratkaisuiden pelastavan ympäristön heikkenevän tilanteen, sillä silloin mistään ei tarvitse luopua, teknologia kun tuo aina jotain lisää. Samalla sijoittajien ei tarvitse surra kadonneita pääomiaan, kun kansa ei käytäkään rahaansa uusiin tavaroihin ja palveluihin. Viime aikoina on onneksi kyseenalaistettu sitä, voiko kehitys olla muutakin, kuin jatkuvaa taloudellista kasvua.

Ympäristöministeriön kestävän kehityksen määritelmän mukaan Suomessa sovelletaan kestävyyskäsitystä, jossa kaikki kestävyyden osa-alueet ovat tasavertaisia, mutta jossa taloudellinen kehitys on suorassa yhteydessä hyvinvoinnin kehittymiseen. Perushyvinvointi on yksi tärkeä edellytys ekologisen kestävyyden edistämiselle ja sen yhteiskunnalliselle hyväksyttävyydelle. Mikä tämä kohtuullinen ja kaikkien tarvitsema perushyvinvoinnin taso on, ei ole kuitenkaan ole määritelty kestävän kehityksen yhteydessä. Elämälle välttämättömien tarpeiden lisäksi lähes jokaisella suomalaisella on varaa sijoittaa pääomaansa erilaisiin hyödykkeisiin ja turhakkeisiin, vaikka kaikkia ei taloudellisesti hyvinvoiviksi lasketakkaan. Ekologisten prioriteettien vaalimisen sijaan kansalaisia voidaan myös kehottaa kuluttamaan lisää valtion taloudellisen hyvinvoinnin turvaamiseksi, riippumatta siitä, mitä kulutetaan. On paradoksaalista, että luonnonvaroja käyttävät kuluttaminen ja talouskasvu ovat ekologisen kestävyyden perusta.

Meillä on kestämätön kulttuuri, joten velvollisuutemme on tukea sen muuttumista kestävämpään suuntaan. Jostakin on siis jokaisen luovuttava. Ihmiskunnan säilyttämiseksi elinvoimaisena ja terveenä, tarvitsemme kulttuurista muutosta ihmisen ja muun luonnon suhteen arvottamiseksi.  Ymmärrän hyvän elämän käsitteen niin, että eläisimme sellaista elämää, jota kuvaavat merkitykselliset ihmissuhteet ja luonnonvarojen kestävä kuluttaminen sopusoinnussa ihmisten ja muun luonnon kanssa. Ekososiaalinen hyvinvointi ja kestävä hyvinvointi ovat tulevaisuuden visioita, joissa inhimillinen hyvinvointi ja ekologinen kestävyys kulkevat vahvasti rinnakkain.

On siis mietittävä uudelleen, mitä yleissivistävä koulutus tarkoittaa. Vallalla on kaksi koulutusdiskurssia, joista kilpailukykyyn, objektiiviseen tietoon ja talouden kasvuun perustuva diskurssi edustaa tehokkuusajattelua ja taloutta arvostavaa näkemystä. Häviämään tuomitun kulttuurin uusintamisen sijaan meidän tulisi harkita erilaisen elämäntyylin opettamista, jossa opitaan erilaiseen suhteeseen luontoa ja toisia ihmisiä kohtaan. Tämä diskurssi perustuu pehmeille arvoille, joita ovat esimerkiksi yhteisöllisyys, solidaarisuus ja vastuullisuus. Ajatus vaatii ekososiaalista sivistystä ollakseen tietoinen ratkaisu, jossa ihmistä ja ympäristöä koskeva tieto saadaan käyttöön ja teoria toimintaan. Käsite löytyy jo perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista, mutta digiloikan sekä mediakulttuurin saartamana elämän merkityksen pohtimiseen ei välttämättä löydy oppilailta keskittymistä ja kiinnostusta. Kun soppaan lisätään opettajien heikentyvä asema työelämässä, ovat ainekset suurelle koulutuslupauksen ja inhimillisen kasvun pohjaan palamiselle luvassa. Nyt on oikea aika vaatia yleissivistävälle koulutukselle resursseja takaisin, etenkin, kun Suomen talous on taas nousussa!

Kirjoittaja valmistuu kasvatustieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta syksyllä 2017. Teksti pohjautuu pro graduun: Lajintunnistuksesta laaja-alaiseen osaamiseen – ympäristökasvatuspainotteinen opetusryhmä.

Kirjallisuutta:

Fitzpatrick, T. 2002. Green Democracy and Ecosocial Welfare. Teoksessa T. Fitzpatrick & M. Cahill (toim.) Environment and Welfare: Towards a Green Social Policy. New York: Palgrave Macmillan. 61-81

Hirvilammi, T. 2015. Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136. Tampere: Kelan tutkimusosasto.

Louhimaa, E. 2002. Luonnon sosiaalinen konstruointi, ympäristödiskurssit ja ympäristöön orientoiva kasvatus : Tutkimus institutionaalisen ympäristökasvatuksen yhteiskunnallisista rakenne-ehdoista ja kulttuuristen mahdollisuuksien kentistä. Oulun yliopisto.

Salonen, A. 2014. Ekososiaalinen hyvinvointiparadigma – yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan uusi suunta täyttyvällä maapallolla. Teoksessa J. Hämäläinen (toim.) Sosiaalipedagoginen aikakauskirja 2014. Suomen sosiaalipedagoginen seura. 32-62

Salonen, A. & Bardy, M. 2015. Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus 35(1). 4–15

Kuva: Katja Ylisiurua, 14 miljoonan asukkaan kaupunki Guangzhou, Kiina