Lähiympäristö juoksun ja Interrail-matkailun silmin
Markus Hilander
Tässä me kaikki olemme hyviä: havainnoimaan lähiympäristössä tapahtuvia muutoksia. Lähiympäristön tulkinta on osa maantieteellistä lukutaitoa. Mutta mitä lähiympäristöllä ylipäätään tarkoitetaan?
Googlettaja saa seuraavan määritelmän lähiympäristölle: ”Lähiympäristöllä tarkoitetaan yksilön kokemusta arkeen liittyvästä fyysisestä ja sosiaalisesta ympäristöstä. Lähiympäristöön kuuluvat esimerkiksi asuinpaikka ja jokapäiväisen toiminnan paikat sekä niihin liittyvät reitit ja sosiaaliset suhteet.” Sanoisinkin, että lähiympäristössä on kyse ihmisen mittakaavan mukaisesta paikasta (Sutinen ym. 2015).
Minä harrastan esimerkiksi juoksua, enkä voi välttyä havainnoimasta vuodenaikojen vaihtelua – saati välttyä niiden vaikutuksesta juoksuun. Talvisin on esimerkiksi syytä käyttää nastalenkkareita, sillä jokaista polkua ei aurata ja hiekoiteta. Onkin sanottu, että talvisin juostu lenkki vastaa puolitoistakertaisesti kesäkelillä juostua lenkkiä.
Olen huomannut, että tietyillä poluilla vastaantulijoita on aina enemmän kuin toisilla. Myös tuulen suunta saattaa vaikuttaa siihen, mihin suuntaan lähden kulloinkin juoksemaan: haluanko myötätuulen meno- vai tulomatkalle. Nuorempana arvioin jopa musiikkia sen perusteella, miten hyvin se sopi kuunneltavaksi lenkillä: korkeatempoinen musiikki antoi ylämäkiin tarvitsemaani kannustusta. Kun kuulin tietyn kappaleen muualla, mieleeni tuli muisto juoksemastani ylämäestä.
Uusimmassa Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran Versus-numerossa kirjoittajat pohtivat, miten heidän harrastuksensa on muuttanut lähiympäristösuhdetta. Kirjoittajat kertovat koiraharrastuksesta ja käsityöharrastuksesta keskittyen julkisille paikoille suunniteltuihin neulegraffiteihin.
Maantieteilijä Aino Tanttari tarkastelee Versus-kirjoituksessaan suomalaisten kulttuurisia tapoja Interrail-matkan jälkeen. Matkustusmuotona juna on jollakin tapaa konkreettisempi kuin lentäminen: junassa voi seurata niin maisemia kuin junaan astuvia ihmisiä.
Suomeen palatessaan Tanttari onnistui pelästyttämään naapurinsa perinpohjin tervehtimällä naapuriaan reippaasti käsi ojossa. Ulkomailla matkustaessa suomalaiseen tarttuukin usein tapa tervehtiä ja kiittää ihmisiä myös pienistä asioista. Omassa lähiympäristössä näin ei kuitenkaan välttämättä tapahdu. Tästä huolimatta suomalaiset ovat Tanttarin mukaan sosiaalisia. Suomalaisen kanssa small talkissa tarvitaan kuitenkin muutaman minuutin mittainen vaihe, jonka aikana keskustelun aloittanut ei saa antaa periksi!
Kirjoituksessaan Tanttari pohtii, miten ulkomailla kaikki tuntuu mahdollista, mutta kotiin palattuaan matkaaja palaa arjen rutiinien vangiksi. Toisaalta matkan jälkeen tarjoutuu tilaisuus päivittää omaa olemassaoloaan ja pohtia, mitä elämältään haluaa ja mikä elämässä on lopulta tärkeää.
Myös juoksulenkin aikana tulee usein ratkottua mieltä askarruttavia asioita, jotka voivat koskea niin työtä kuin ihmissuhteita. Koska nykyisin kuuntelen musiikkia yhä harvemmin lenkin aikana, kokemukseni täydentyy myös lähiympäristön omalla äänimaailmalla: lintujen laululla, koirien haukunnalla, lasten äänillä. Meren rannalle suuntautuvan juoksulenkin päämääräksi voi ottaa esimerkiksi haahkan jopa hieman koiramaisen äännähtelyn kuulemisen.
Lisää aiheesta:
Uusimman Versuksen löydät täältä: http://www.ays.fi/versus-foorumi/versus-verkkojulkaisu/index.php
Sutinen, Teija, Akkanen, Juha, Huhta, Kari & Rautio, Paavo (2015). Kaupunkia ihmisten toiveisiin. Helsingin Sanomat 11.8.2015. Pääkirjoitus A 5.
Markus Hilander väitteli toukokuussa 2017 kuvien maantieteellisestä tulkinnasta Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
Kuvat: meri-kuva: Markus Hilander, haahka-kuva: Lasse Kovanen, metsä-kuva: Markus Hilander
