Nyt sisällytämme kestävän kehityksen kaikkeen opetukseen!

Meeri Karvinen

Kuluneen vuosikymmenen kansainvälinen tavoite oli saada kestävän kehityksen sisältöjä mukaan kaikkeen opetukseen. Emme ole ihan vielä maalissa. Korkeakouluissa olemme aika kaukana maalista. Peruskoulu yrittää tehdä taivaltaan uuden opetussuunnitelman avulla, ja lukiot tekevät työtään kukin vähän omaan tyyliinsä. Mutta ei kai se nyt niin vaikeaa ole – kestävän kehityksen sisällyttäminen opetukseen? Kaikki mukaan talkoisiin, kääritään hihat!

Vai pitäisikö asiaa kuitenkin tarkastella hieman lähemmin?

Mitä opetukseen pitäisi sisällyttää?

Tällä hetkellä korkeakoulutuksen piirissä tutkitaan paljon sekä opiskelijoiden että opettajien asenteita opetuksen kestävän kehityksen sisältöjä kohtaan. Opiskelijoiden asenteet ovat usein myönteisiä, mutta opettajat sen sijaan tuntuvat löytävän erinäisenkin määrän syitä, minkä vuoksi kestävyyden teemat jätetään opetuksesta pois. Ymmärtäähän sen, kun miettii mitä kaikkea kestävä kehitys opetusmenetelmineen pitää sisällään: on ryhmätyötä, osallistumista ja osallistamista, kokonaisvaltaista ajattelua ja kriittistä ajattelua. Elinkaariajattelua, systeemiajattelua, moni-, ja poikkitieteistä lähestymistapaa sekä tieteidenvälisyyttä. Normatiivista, ihmistenvälistä ja strategista osaamista, pehmeitä ja kovia taitoja, ongelmalähtöistä ja elämänaikaista oppimista.

Ja lisäksi pohditaan edelleen kestävän kehityksen määritelmiä – onko ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen lisäksi myös kulttuurista kestävyyttä? Ja sitten on vielä ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, sukupuuttoaalto sekä muut planeetan rajat. Sekä tietysti vihreää, sinistä, punaista ja keltaista taloutta, unohtamatta kiertotaloutta.

Ei siis mikään ihme, ettei yksittäinen opettaja oikein aina jaksa innostua ”sisällyttämään kestävää kehitystä opetukseen”. Tarvittaisiin koulutusta, rohkaisua, palkitsemista, houkuttelua, ehkä jopa määräämistä (mikä kyllä akateemisessa maailmassa ei pidetä kovin suotavana). Niillä voisi päästä matkan alkuun. Ja jos joku vielä taikoisi vähän lisää (aika)resursseja, jotain alkaisi varmasti tapahtua.

Kestävyyttä halki koko koulutuspolun?

Tällä hetkellä tuoreet maisterit saavat opinnoissaan hyvin vaihtelevan tasoisen kestävän kehityksen koulutuksen. Osa valmistuu osallistumatta yhdellekään kestävää kehitystä käsittelevälle kurssille – mikäli sellaisia tarjotaan omassa korkeakoulussa. Miten siis voimme varmistaa, että yliopistokoulutuksen saaneet pyrkisivät muuttamaan nykyisiä kestämättömiä toimintatapoja ja rakenteita? Ja riittääkö asiaosaaminenkaan, jos arvot eivät muutu, tai rohkeus ei riitä haastamaan juurtuneita käytäntöjä siirryttäessä työelämään?

Tarvittaisiin jonkinlaista määrittelyä, mitä kuuluu korkeakoulusta valmistuvan kestävän kehityksen työkalupakkiin. Yliopistossa kun ei voida lähteä siitäkään, että opiskelijoille pitäisi opettaa kestävän kehityksen alkeet, vaan kursseilla pitäisi päästä lisäämään ymmärrystä siitä, mitä on kestävä kehitys omalla alalla, ja miten sitä voidaan edistää, ja miten se voidaan ottaa huomioon päätöksenteossa.

Tässä SIRENEn tutkijoilla on oiva paikka pohtia läpi koulutusjärjestelmämme, mitä yhteiskunta nyt tulevaisuudessa tarvitsee. Tarvitsemmeko yhtenäisen, koko koulutuspolun kattavan punaisen langan, jotta kaikilla nuorilla olisi edes suurin piirtein sama käsitys asioista. Vai tarvitsemmeko enemmän luovuutta, vaihtelevuutta ja erilaisia yksilöitä, joilla on kuitenkin kyky nähdä sekä lähelle että kauas, niin ajallisesti kuin paikallisestikin?

Meeri Karvinen on tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston Insinööritieteiden korkeakoulussa, ja kuuluu SIRENEn johtoryhmään. Lisäksi hän koordinoi pohjoismaisten yliopistojen kestävän kehityksen verkostoa (NSCN).

Kuva: Meeri Karvinen