Ruuhkaa luonnossa, tilaa kaupungissa
Sirpa Tani
”Kun vapaa-ajanviettomahdollisuudet muuttuvat rajallisiksi pandemian vuoksi, lähiluonto voi edustaa henkireikää”, kirjoittivat Riikka Puhakka ja Eemeli Hakoköngäs SIRENE:n blogissa 6. huhtikuuta 2020. Näin näyttää tapahtuneen: Kun hallitus totesi 16. maaliskuuta 2020 Suomen siirtyvän poikkeusoloihin koronatilanteen vuoksi, se samalla määräsi monia arjen toimintaan liittyviä rajoituksia. Näitä olivat esimerkiksi koulujen ja muiden oppilaitosten siirtyminen etäopetukseen, kulttuurilaitosten sulkeminen, julkisten kokoontumisten rajaaminen kymmeneen henkeen sekä Suomen rajojen sulkeminen lähes kaikelta henkilöliikenteeltä. Ihmisiä kehotettiin välttämään kaikkea turhaa matkustamista maamme rajojen sisällä; erikseen mainittiin, kuinka mökeille menoa kotikunnan ulkopuolelle tulisi välttää.
Koronakevät ja luonnossa liikkuminen
Samaan aikaan kevät edistyi, päivät pitenivät ja luonnon herääminen eteni Etelä-Suomessa nopealla vauhdilla. Kun arjen reviirit olivat useimmilla supistuneet kodin ja lähikaupan ympärille, ulkoilusta tuli monelle lähes ainoa rutiineja rikkova harrastus. Mökkimatkat siirtyivät johonkin tulevaisuuteen. Uudenmaan eristäminen 28. maaliskuuta 2020 alkaen miltei kolmen viikon ajaksi sai monet pääkaupunkiseudulla asuvat suuntaamaan retkille maakuntansa luontokohteisiin. Luonnon- ja kansallispuistojen kävijämäärät kasvoivat todennäköisesti aiempiin keväisiin verrattuna. Parkkipaikoilla oli ajoittain ruuhkaa, samoin pitkospuilla ja rantakallioilla.
Luonto virkistää ja elvyttää
Luonnon virkistävää vaikutusta ja elvyttävyyttä on tutkittu paljon erityisesti ympäristöpsykologian piirissä sekä meillä että muualla. On havaittu, kuinka luonnossa oleskelu vaikuttaa monilla stressitasoja laskevasti: pulssi tasaantuu, verenpaine laskee ja syljestä mitattavat stressihormonit vähenevät. On myös huomattu, kuinka lyhytkin aika luontoympäristössä voi vaikuttaa positiivisesti ihmisten mielialaan. Näitä tutkimustuloksia ei kannata kiistää. Samalla lienee kuitenkin hyvä pitää mielessä, kuinka se, millaisen ympäristön yksittäinen ihminen kokee miellyttäväksi tai rauhoittavaksi, on usein kiinni yksilön omista mieltymyksistä tai siitä, millaisia arvoja hänen kulttuurinsa liittää erilaisiin ympäristöihin. Kaikille luonto ei ole luonteva rauhoittumisen tai virkistymisen ympäristö. Useimmille suomalaisille se on sitä, muttei kaikille.
Oma suhde lähiympäristööni on vahvistunut entisestään viime viikkojen aikana. Olen tehnyt pitkiä kävelyretkiä meren rannoilla ja lähipuistoissa, joissa olen seurannut innolla päivittäin kevään edistymistä. Koska minulla ei ole autoa eikä ajokorttia ja koska vältän koronan vuoksi julkisia kulkuneuvoja, mahdollisuuteni matkustaa Uudenmaan hienoihin luontokohteisiin on mahdotonta. Sen vuoksi nämä lähiluonnon paikat ovat tulleet osaksi päivittäisiä reittejäni. Moni muukin on löytänyt samat kohteet: ajoittain ulkoilijat kulkevat jonossa rantareiteillä, osa kävellen, osa juosten tai pyöräillen. On syntynyt lähiluontoruuhka.
Rakennetun ympäristön rauha
Kun korona ja kevät ovat houkutelleet ihmiset ulkoilemaan lähiluontoon, samalla kaupunkien kadut ovat tyhjentyneet. Museoiden, kahviloiden ja ravintoloiden sekä monien kauppojen sulkeminen ja etätöiden yleistyminen ovat vähentäneet radikaalisti kaupunkien keskustoissa liikkuvien ihmisten lukumäärää. Helsingin keskustassa on harvoin ollut yhtä autiota kuin tänä keväänä. Olenkin suunnannut kävelyni usein kohti keskustaa, jossa olen voinut rauhassa hengittää raikasta ilmaa. Turvaetäisyydestä muihin liikkujiin ei ole tarvinnut kantaa huolta, koska muita on ollut liikkeellä niin vähän.
Edellä kuvaamani tilanne on poikkeuksellinen, mutta se houkuttaa pohtimaan sitä, mikä tekee ympäristöstä elvyttävän: olisiko mahdollista, että ihmisten lukumäärä on oleellinen tekijä, joka lisää ympäristön elvyttävyyden kokemusta? Kun kaupungin kaduilla on rauhallista, on mahdollista havainnoida rakennetun ympäristön yksityiskohtia – muotoja, värejä, tunnelmia. Voisiko korona herättää meidät arvostamaan entistä enemmän luonnon lisäksi myös kaupunkiympäristöjä? Näin toivon.
Sirpa Tani on maantieteen ja ympäristökasvatuksen professori Helsingin yliopistossa.
