Sivistys piilee voikukissa

Hannele Cantell

Naapuri huhkii kaksin kerroin kyyristyneenä pihallaan. Yritän vaivihkaa kurkkia ikkunasta, mitä hän tekee. Aika ajoin hän ponnahtaa suoraksi, ja jatkaa sitten taas kyyristyneenä maahan. Naapurin käsi heilauttaa jotakin vihreää – taitaa siinä olla jotain keltaistakin – syrjemmälle. Siellä on iso kasa. Hetkinen, kasoja on ympäri pihaa. Kun katson oikein tarkasti, huomaan, että naapuri kitkee pihaltaan voikukkia.

Huokaan.

Mutta toisaalta, noinhan minäkin tein kun muutimme tähän omaan taloon. Piha on suuri ja voikukat nousivat ensimmäisten kasvien joukossa kukkimaan. Lehtiruusukkeita ja myöhemmin kukkivia varsia ilmaantui sieltä ja täältä, myös hiekkatieltämme. Päässäni oli ajatus, jota en sen enempää miettinyt, mutta siellä se oli: aloittaisin taistelun, vaikka tiesin häviäväni sen. Aloittaisin kuitenkin. Hankin taisteluani varten jopa oranssinmustan työvälineen, varta vasten tätä varten suunnitellun taisteluaseen, jonka työnsin voikukan lehtiruusukkeen kohdalle ja kiskaisin jalkaa painamalla voikukan ylös maasta. Voi mikä mielihyvä siitä tulikaan, kun sai nyhdettyä ylös muhkean voikukan ja sen mahdollisimman suuren, mehevän ja pitkälle maahan työntyneen juuren. Kokosin maasta nostetuista voikukista pihamaalle suuria kasoja, jotka vein sitten kompostiin.

Kunnes jokin järjenvälähdys putkahti päähäni. Hommassa ei ollut mitään järkeä. Ei siksi, että häviäisin joka tapauksessa taistelun, vaan siksi, että aloin ajatella toisin voikukista.

Miksi me ihmiset toimimme ajattelematta, vailla järkeä? Voikukkien nyhtämisen jälkeen saatamme jopa lähteä läheiseen suureen kukkakauppaan ostamaan keltaisia, todennäköisesti Kiinasta tuotuja kasveja. Ne sitten istutamme suurella innolla sille samalle pihalle, josta olemme juuri saaneet kitkettyä suuren kasan keltaisia kukkia.

Kunpa oppisimme näkemään voikukat yhtä kauniina tai ainakin yhtä tärkeinä kuin kimalaiset ja muut pölyttäjät ne näkevät. Voikukat ovat varhaisia kukkijoita, ja ne ovat elintärkeitä monille hyönteisille. Valitettavasti meidät on iskostettu näkemään kauniina voikukaton, huoliteltu piha, jonne on varta vasten hankittu tietynlaiset kesäkukat ja perennat. Ympärillä kasvaa tietenkin nurmikkoa, jota myös hankalahoitoisimmaksi kasvillisuudeksi sanotaan. Niinpä nurmikon hoitoon on myynnissä jos jonkinmoisia lannoitteita, sammaleenpoistoaineita, kasvi- ja eläinmyrkkyjä, sekä tietysti koko joukko erilaisia trimmereitä ja leikkureita.

Vimmainen voikukkien nyhtäminen pois pihoilta osoittaa, miten kauaksi olemme ajautuneet ekologisesta ymmärryksestä. Mistä nämä voikukkataisteluajatukset omaankin päähäni aikanaan tulivat? Onko niin, että tietynlainen ajattelu oikeasta ja väärästä, sekä kauniista ja rumasta on siirtynyt meihin vaivihkaa mainonnan, mielikuvien, kuvien ja yleisen keskustelun kautta? Toimimme ajattelematta sen enempää.

Vuonna 2024 vietetään Sivistyksen teemavuotta. Sivistystä määritellään monin tavoin, mutta nykyisin sivistyskäsitykseen liitetään useimmiten seuraavia seikkoja: tieto, kriittisyys, ajattelun taidot, tiedon käyttö vastuullisesti, myötätunto, ystävällisyys, hyvyys, kyky nähdä ja kuulla heidän ääntään, joiden ääni ei muutoin kuuluisi, rohkeus puolustaa niitä, joita muut eivät puolusta, sekä pyrkimys kestävään elämään.

Sivistystä on siis ymmärtää monimuotoisuuden merkitys planeetallemme sekä puolustaa voikukkia ja pölyttäjiä. Sivistystä on nähdä kauniina asiat, jotka ovat merkityksellisiä luonnolle ja meille ihmisille osana sitä. Sivistystä on myös se, että kun ymmärtää toimineensa typerästi, on halukas ja valmis muuttamaan toimintaansa.

Minä näen pihallani nykyään valtavasti kauniita keltaisia kukkia. Ne saavat rehottaa. Omituinen oranssimusta työkalu on siirretty varaston nurkkaan, enkä viitsi edes myydä sitä eteenpäin, ettei kukaan muukaan käyttäisi sitä.

Ja kimalaiset, ne ovat ihanistakin ihanimpia.

Kirjoittaja FT, dosentti Hannele Cantell toimii vanhempana yliopistonlehtorina ja opettajankouluttajana Helsingin yliopistossa