Suuntaamassa ympäristötaidekasvatusta uudelleen
Henrika Ylirisku
Kuvataidekasvatuksessa on kehitetty jo vuosikymmenien ajan lähestymistapoja, joissa käsitellään ihmisen ja luonnon suhdetta ja pyritään edistämään ympäristötietoisuutta sekä ekologista vastuullisuutta. Kutsun väitöstutkimuksessani tätä taidekasvatuksen monimuotoista osa-aluetta ympäristötaidekasvatukseksi (environmental art education) ja paneudun kartoittamaan sen eri suuntausten teoreettisfilosofisia perusteluita.
Ympäristötaidekasvatus hahmottuu toisiinsa limittyvien painotusalueiden verkostona. Joissakin lähestymistavoissa keskitytään taiteiden keinoin työstämään merkityksiä, antamaan muotoa erilaisille kokemuksille, ja edistetään osallisuuden kokemuksia ja yhteisöllisyyttä. Toisissa lähestymistavoissa taas korostuvat kulttuuristen normien kriittinen tarkastelu, yhteiskunnallinen kantaa ottaminen ja aktivismi. Ympäristö- ja kestävyyskasvattajille tutuimpia ovat ehkä suuntaukset, joissa painotetaan
ympäristöherkkyyttä ja havaitsemisen kykyä harjoittavia moniaistisia työskentelytapoja.
Ympäristötaidekasvatuksen käytännöt ovat usein kokonaisvaltaisia ja huomioivat moninaisia tietämisen tapoja. Ne kannustavat tieteenaloja ylittävään yhteistyöhön ja kutsuvat tarkastelemaan ilmiöitä moninäkökulmaisesti. Ympäristötaidekasvatuksen erilaisia lähestymistapoja yhdistää pyrkimys haastaa länsimaista luontosuhdetta, joka perustuu hallintaan ja välineellistämiseen. Siinä myös kritisoidaan ihmiskeskeisyyttä, eli oletusta siitä, että ihminen olisi suhteessa toisiin olentoihin erityinen ja ensisijainen. Väitän kuitenkin, että ympäristötaidekasvatuksen perinne ei mahdollista riittävän hyvin ihmiskeskeisyyteen ja dualistisiin jaotteluihin perustuvan länsimaisen ajattelun kyseenalaistamista.
Lähden tutkimuksessani uudelleenajattelemaan ympäristötaidekasvatuksen teoreettista perustaa. Ehdotan, että viimeaikaisesta posthumanistisesta ajattelusta voi olla tässä hyötyä, sillä humanismin perinteen kritiikki yhdistyy siinä hedelmällisellä tavalla lajien välisten hierarkioiden purkamiseen. Nivon teoriaa ja käytäntöä yhteen suunnistamisesta ammentavan taiteellisen tutkimuskokeilun avulla. Pyrin kokeilun avulla ravistelemaan esiin ilmiöitä ja kysymyksiä, joita tulevassa ympäristötaidekasvatuksessa olisi tärkeää ottaa huomioon.
Posthumanistisen ajattelun mukanaan tuoma orientaation muutos vaikuttaa aluksi viattoman pieneltä, mutta sen liikkeelle paneva voima haastaa ajattelemaan uusiksi kaikkia ympäristötaidekasvatuksen ainesosia. Se ei haasta vain ymmärrystä ihmisen ja luonnon suhteesta, vaan myös käsityksiä pedagogiikasta, taiteesta, oppimisesta, opettamisesta ja etiikasta. Posthumanistinen orientaatio laajentaa kriittistä, yhteisöllistä ja paikkalähtöistä pedagogista orientaatiota ihmistä laajempiin
suhteisiin. Luontosuhteen pohdintaan se taas tuo poliittisia ulottuvuuksia muun muassa liittyen etuoikeuksiin ja länsimaisten näkemysten ylivaltaan. On myös tarpeen opetella sanoittamaan ihmisenä olemista ja kehollisuutta tavoilla, jotka ylittävät yksilöajattelun oletukset erillisyydestä ja riippumattomuudesta.
Taiteellisessa lähestymistavassa voi olla sellaista avoimuutta, moniselitteisyyttä ja kurittomuutta, joka on tarpeen, kun pyritään tuottamaan toisenlaista ymmärrystä maailmassa olemisesta. Kehollisten, aististen tietämisen tapojen huomioiminen on tärkeää, jotta voimme oppia tunnistamaan monisyisemmin erilaisia suhteita ja keskinäisriippuvaisuuksia, joissa arkinen elämämme muodostuu. Toisten lajien kanssa yhteisessä maailmassa elämisessä on paljon ulottuvuuksia, jotka ovat epäselviä, kummallisia ja joihin kuuluu hankalia neuvotteluja. Tämän tyyppisiä kanssaelämisen sävyjä voi olla vaikeaa tavoittaa ajattelemisen tavoilla, jotka pyrkivät hallintaan, selkeyteen ja yksinkertaisuuteen. Näen, että posthumanistisesta ajattelusta ammentava ympäristötaidekasvatus voisi erityisesti soveltua monilajisessa, yhteisessä maailmassa elämiseen liittyvien jännitteiden ja hankausten tarkastelemiseen. Nykytaiteelle ominaiset toimintatavat, joissa ammennetaan tapahtumallisuudesta ja yhteistoiminnallisuudesta, voivat tarjota tähän erinomaisia lähtökohtia.
Taiteiden keinoin työskenteleminen avaa mahdollisuuksia filosofisten, maailmasuhteeseen liittyvien kysymysten ja arvojen työstämiseen. Tutkimus kutsuukin ajattelemaan taidetta aktivoivana, liikkeellepanevana pedagogisena voimana. Se voi outouttaa, nyrjäyttää, häiritä ja kyseenalaistaa, ja toisaalta luoda uusia yhteyksiä, leikitellä, kokeilla ja auttaa kertomaan uudenlaisia tarinoita.
Henrika Yliriskun taidekasvatuksen alan väitöstutkimus Reorienting Environmental Art Education tarkastettiin maaliskuussa 2021 Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Henrika työskentelee yliopisto-opettajana kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa Aallossa ja hän on SIRENE-verkoston perustajajäseniä.
Kuva: Henrika Ylirisku, Pasi Ylirisku
