Toivo ympäristö- ja luontokasvatuksen pedagogiikassa

Markus Hilander

Mitä sinä toivot juuri tällä hetkellä? Oman elämäsi varalle? Muille perheenjäsenillesi ja ystävillesi? Entäpä maapallolle?

Tammikuisena perjantai-iltapäivänä Essi Aarnio-Linnanvuori väitteli Helsingin yliopistossa otsikolla ”ympäristö ylittää oppiainerajat”. Kyseisessä väitöstilaisuudessa pohdittiin ”pienten tekojen diskurssin” ja ”maailmanlopun diskurssin” välistä kuilua.

Pienten tekojen diskurssiin liittyvät ne teot, joita jokainen voi tehdä arjessaan: esimerkiksi lajitella ja kierrättää, käyttää julkista liikennettä, kiinnittää huomiota asuntonsa tai talonsa lämmittämiseen ja ruokalautasen koostumukseen. Moni voi kuitenkin pysähtyä miettimään, auttavatko nämä teot todella maapallon tilannetta? Onko näillä teoilla merkitystä? Voidaanko ilmastonmuutosta hillitä näillä teoilla?

Sirenen joulukuisessa Tiedekulmassa järjestetyssä seminaarissa ohjaaja John Webster totesikin, että ihmisten ”murheen laari” on jo niin täynnä oman arjen murheita, että esimerkiksi ilmastonmuutos ei enää mahdu kyseiseen laariin. Maailmanlopun diskurssi tuntuu liian suurelta ja kaukaiselta yksittäisestä ihmisestä ja hänen teoistaan. Siten näiden kahden diskurssin, pienten tekojen ja maailmanlopun, välillä on kuilu.

Palataan takaisin Essi Aarnio-Linnanvuoren väitöstilaisuuteen. Väitöstilaisuudessa viitattiin Panu Pihkalan määritelmiin ”toivosta” ja ” optimismista”. Toivoa värittää se, että ihminen esimerkiksi kierrättää, vaikkei hän uskoisi sillä olevan suurta merkitystä. Ihminen siis toimii ympäristön hyväksi, sillä hänellä on toivoa, että jonakin päivänä hänen tekemällään pienelläkin teolla on merkitystä. Optimistista ihmistä kuvaa puolestaan se, että hän uskoo asioiden sujuvan parhain päin ja se, että hän yrittää ratkaista eteen tulevia ongelmia. Voitaisiinko pienten tekojen ja maailmanlopun diskurssin välistä kuilua kuroa umpeen juuri toivon avulla?

Etenkin varhaiskasvatuksessa TOIVO voisi koostua esimerkiksi seuraavista palasista:

T-oiminnasta (käytännöstä) ympäristön hyväksi ja erityisesti leikistä ympäristössä;

O-ppimisesta (teoriasta) luonnonilmiöistä sekä luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksesta;

I-nnostuneisuudesta ja ilosta leikkiä ulkona sekä tehdä erilaisia ympäristötekoja;

V-allitsevuudesta eli siitä, että pienistä teoista tulee jokaisen yksilön arjen rutiineja;

O-ptimistisuudesta eli siitä, että ongelmat on tehty ratkottaviksi ja että ne myös voidaan ratkaista.

TOIVO-malli on saanut inspiraationsa Mari Parikka-Nihdin ja Liisa Suomelan KeSyP-mallista, jota he ovat käyttäneet varhaiskasvatuksen ympäristö- ja luontokasvatuksen pedagogiikassa. He viittaavat mallillaan siihen, että lapsi oppii, kehittyy ja ottaa ympäristönsä haltuun kokonaisvaltaisesti: niin Kehollaan, Sydämellään kuin Päälläänkin. Varhaiskasvatus itsessään onkin parasta kestävää kehitystä. Sillä toivoa täynnä olevissa lapsissa on tulevaisuus.

Markus Hilander työskentelee ympäristötieteiden didaktiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.