Tosiasiat eivät riitä

Henna Rouhiainen

Kestävä kehitys voi tarkoittaa lukuisia eri asioita. Riippuu siitä, kuka puhuu. Usein eri puhujien näkemykset ovat keskenään ristiriitaisia. Kestävässä kehityksessä ei olekaan kyse vain tosiasioista, vaan myös tulkinnoista. Opettajat ja tutkijat joutuvat usein miettimään, saako omia tulkintojaan tyrkyttää muille.

Älyllinen rehellisyys vs. arvokasvatus

Älyllinen rehellisyys on tieteellisen tutkimuksen ja yleensä myös opetuksen tärkeä ohjenuora. Se tarkoittaa, että tieto pyritään pitämään erillään arvoista ja uskomuksista. Tutkijan tulee keskittyä tosiasioihin ja tulosten avoimeen ja tasapainoiseen esittämiseen. Myös opettajan tulee perustaa opetuksensa faktoihin ja kunnioittaa erilaisia näkemyksiä. Älyllinen rehellisyys on myös yksi keino välttää vahingollisia ideologioita.

Ympäristö- ja kestävän kehityksen kasvatuksessa tämän periaatteen noudattaminen ei silti ole aivan yksinkertaista. Monet tutkijat ja opettajat ovat päätyneet alalle siksi, että kokevat velvollisuudekseen edistää kestävää elämäntapaa. Heillä on siis missio. Työssään he päätyvät lähes väistämättä pohtimaan, ovatko jotkut kestävän kehityksen tulkinnat parempia kuin toiset: edistävätkö ne kestävää tulevaisuutta tehokkaammin kuin muut? Ja tulisiko niitä siksi suosia vai onko suosiminen tutkimuksen tai opetuksen ideaalien vastaista?

Kaikki eivät toki näe tässä ongelmaa, onhan ympäristön- ja ilmastonmuutoksessa kyse tieteellisistä tosiasioista. Heidän mielestään on tarpeetonta saivarrella etiikasta, mutta oleellista on keskittyä faktoihin. Kun ihmiset saadaan ymmärtämään, miten huonolla tolalla asiat oikeasti ovat, he alkavat kyllä toimia.

Mutta eihän se näin mene. Tosiasiat eivät riitä, sillä tiedon ja toiminnan välillä on kuilu. Siihen, toimiiko ihminen ympäristömyönteisesti, vaikuttavat lukemattomat tekijät kuten perhetausta, kulttuuri, motivaatio ja vaikuttamistaidot. Yksi perustavanlaatuisista tekijöistä on henkilökohtaiset arvot. Tutkijoiden ja opettajien onkin pohdittava, pyrkivätkö he edistämään kestävään elämäntapaan tähtäävää arvokasvatusta. Vai esittelevätkö he kattauksen erilaisia eettisiä näkemyksiä ja antavat jokaisen tehdä arvovalintansa itse?

Kuva: Wikimedia Commons

Arvojen ja tutkimuksen suhde

Apua näihin pohdintoihin voi etsiä tieteenfilosofiasta. Yksinkertaista vastausta ei silti löydy. Kasvatustieteiden ja ympäristökasvatuksen piirissä näkemykset ovat jakautuneet sen osalta, mitä arvojen ja tutkimuksen suhteesta tulisi ajatella.

Joidenkin tutkijoiden mielestä tutkimuksen tarkoitus on saavuttaa ymmärrystä tosiasiallisista ilmiöistä ja niiden taustoista. On pyrittävä tuottamaan arvovapaata ja neutraalia tietoa, esimerkiksi kuvaamaan sitä, miten ihminen-luontosuhde koulukirjoissa esitetään. Hyvin neutraalisti ajattelevat tutkijat pyrkivät välttämään puolueellisuutta ja ideologioita. Toisaalta he eivät ehkä pohdi sitä, miksi he tutkimusta tekevät tai tullaanko heidän tutkimustuloksiaan hyödyntämään tulevaisuudessa ja kenen toimesta.

Toisten mielestä tutkimuksen tehtävä ei ole vain selittää todellisuutta, vaan myös vaikuttaa siihen. Kuten todettu, useat tutkijat päätyvät ympäristökasvatuksen pariin yhteiskunnallista muutosta edistääkseen. He voivat esimerkiksi kritisoida koulukirjoissa esitettyjä ihminen-luontosuhteita siitä näkökulmasta, miten haitallisia ne ovat kestävän kehityksen kannalta. Nämä tutkijat siis valitsevat subjektiivisesti sen, mistä näkökulmasta todellisuuden esittävät. Toisaalta he kantavat vastuuta siitä, millaisia asioita heidän tutkimuksellaan tullaan edistämään nyt ja tulevaisuudessa.

Vaikka pyrkimys olisi tuottaa arvovapaata tietoa, se ei välttämättä onnistu. “Vahvistusharha” (engl. confirmation bias) on yleinen päättelyvirhe. Tieteessä se johtuu yleensä siitä, että tutkija haluaa saada tukea hypoteesilleen ja ennakko-oletuksilleen, joten hän tiedostamattaan mm. valikoi ja painottaa niitä tukevia tutkimustuloksia. Harha on voimakkaampi maissa, joissa kilpailu tutkijoiden kesken on kovempaa.

Arvot opetuksessa

Entä opetustyö? Tilanne ei ole ainakaan yksinkertaisempi kuin tutkimuksessa. Monet opettajat pitävät ihanteena sitä, että opetus on objektiivista ja puolueetonta. Käytännössä tämä on kuitenkin usein mahdotonta. Tutkimuksissa on havaittu, että kestävää kehitystä opettavan on vaikea ottaa neutraalia roolia, vaikka hän siihen pyrkisi. Opettajan käsitykset, uskomukset ja ennakkoluulot (ns. ‘teacher thinking’) välittyvät väistämättä hänen opetuksensa ja toimintansa kautta oppilaille osana niin sanottua piilo-opetussuunnitelmaa.

Opetustilanteissa asioita ja ihmisiä on usein vaikea irrottaa toisistaan. Käytännöllisiä arvovalintoja tulee opettajalle vastaan päivittäin: on otettava kantaa ristiriitatilanteisiin, päätettävä kenen antaa vastata tunnilla ja johdateltava keskustelua tiettyyn suuntaan, jos kokee, ettei se ole tasapuolista. Toisinaan opettaja huomaa vasta jälkeenpäin, ettei hoitanut tilannetta niin objektiivisesti kuin olisi halunnut.

Ohjenuorana avoin mieli

Miten siis toimia käytännössä niin, että se olisi tieteen hengen mukaista ja samalla vastuullista?

Itse ajattelen, että sekä opettajan että tutkijan on pyrittävä tietoisesti ja säännöllisesti pohtimaan ja kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja motiivejaan. Miksi teen tätä työtä? Mitä pyrin sillä saavuttamaan? Ja minkä kustannuksella? Miten tämänpäiväinen opetus sujuikaan?

Älyllistä rehellisyyttä voi toteuttaa esimerkiksi pyrkimällä kriittisen ajatteluun edistämiseen, niin työn kautta kuin omalla kohdalla. Kestävän kehityksen taustalla olevia erilaisia näkemyksiä, paradigmoja, ideologioita ja arvoja voi ja pitää tuoda monipuolisesti esiin. Ja kritisoida niitä tarvittaessa – perustellusti.

Omat kestävään kehitykseen liittyvät näkemykset ja arvot tulee tuoda mahdollisimman avoimesti esille. Niidenkin kritisointi pitää sallia. Laadullisessa tutkimuksessa tämä tapahtuu usein sitä kautta, että tutkija pohtii ja esittelee omaa subjektipositiotaan osana tutkimuksen luotettavuuden arviointia ja toisaalta vertaisarvioijien palautteen välityksellä. On myös oltava nöyrä ja tiedostettava, ettei ymmärrä kaikkea. Myöntää, jos on ollut väärässä ja uskaltaa muuttaa näkemystään.

Toisaalta on luotettava ihmisten haluun edistää kestävää tulevaisuutta, kun heille on tarjottu mahdollisimman monipuolista tietoa sekä opetettu ajattelun ja toiminnan taitoja.

Tulevaisuuden tarpeita on vaikea hahmottaa ja ennustaa. Maailma muuttuu ja kestävä kehitys tulee 50 vuoden päästä olemaan jotain muuta kuin nyt. Meitä ei auta ehdottomuus, vaan avarakatseisuus, uteliaisuus, halu haastaa omaa ajatteluamme ja ymmärtää myös niitä näkemyksiä, jotka poikkeavat omistamme.

Henna Rouhiainen tekee Turun yliopistossa väitöskirjatutkimusta, jonka aiheena ovat arvot ja maailmankuvat kulttuurien välisessä ympäristö- ja kestävän kehityksen kasvatuksessa.