Urheilun ympäristövastuuverkostosta uusi mahdollisuusrakenne?
Mikko Simula
Viime vuoden lopussa Suomen Olympiakomitea ja Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA esittivät liikunta- ja urheiluorganisaatioiden edustajille kutsun liittyä perustettavaan Urheilun ympäristövastuuverkostoon. Olympiakomitean ja SITRAn koordinoiman verkoston tavoitteeksi asetettiin ympäristövastuullisen toimintakulttuurin juurruttaminen liikunta- ja urheiluorganisaatioihin. Verkoston perustaminen on Olympiakomitean vastaus yhteiskunnan kaikille tasoille ja sektoreille kohdistettuun vaatimukseen osallistua kansainvälisten ympäristöpoliittisten sitoumusten toimeenpanoon ja kestävästi kehittyvän yhteiskuntajärjestyksen luomiseen. Verkoston tavoitteiden saavuttaminen edellyttää mittavaa oppimisprosessia, johon myös alan tutkijoiden tulisi osallistua.
Verkostohallinnan ympäristöpoliittinen viitekehys
Vaatimus ympäristönkäytön muuttamisesta on sisältynyt kansainväliseen ympäristöpoliittiseen keskusteluun jo pitkään. Viimeistään Brasilian Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetystä Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) ympäristö- ja kehityskonferenssista alkaen on kestävän kehityksen käsite kytketty maailmanpoliittiseen tulevaisuuspuheeseen. Tuon konferenssin jälkeen valtiot ja paikallishallinnot eri puolilla maailmaa ovat sitoutuneet lukuisiin kansainvälisiin ympäristöpoliittisiin sopimuksiin ja kehittäneet ympäristöhallintaansa. YK-johtoinen globaali ympäristöpoliittinen prosessi on nojannut niin sanottuun paikallisagenda 21-ajatteluun. Tämän ajattelun tai tarkemmin ilmaistuna hallintamallin ytimessä on ollut valtiojohdon koordinoima yhteiskunnallinen muutosprosessi, johon osallistuvat kaikki merkittävät yhteiskunnalliset toimijatahot. Tavoitteena on ollut aktivoida yhteiskunnan kaikilla sektoreilla ja tasoilla operoivia toimijoita – yksittäisistä kansalaisista julkishallinnon organisaatioihin – tarkastelemaan kriittisesti vallitsevia käytäntöjä sekä suunnittelemaan ja toimeenpanemaan kestävään kehitykseen ohjaavia uudistuksia.
Maailmanlaajuisessa ympäristöpolitiikassa on saavutettu tuloksia, mutta ne ovat ongelmien luonteeseen nähden aivan liian vaatimattomia. Sinä aikana, kun valtioiden ja monenlaisten muiden yhteisöjen muodostamissa verkostoissa on tehty edellä mainittuja aktivointitoimenpiteitä sekä kehitetty monenlaisia ympäristövaikutuksia lieventäviä eli materiaalivirtoja pienentäviä hallinnollisia, sosiaalisia, taloudellisia ja teknologisia innovaatioita, ovat globaalit ympäristökriisit yhä vain lisääntyneet ja vaikeutuneet. Kuten IPCC:n raporttikin osoittaa, eivät valtiot ole onnistuneet luomaan riittävän tehokkaita muutosprosesseja. Kestävän kehityksen periaatteet eivät ole juurtuneet vallitseviin yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja instituutioihin toivotulla tavalla. Edelleenkin on yleistä, että kansainvälisen ympäristöpolitiikan taustalla olevaan ajatteluun vasta totutellaan. IPCC:n raportin mukaan tähän ei kuitenkaan ole enää aikaa. Muutoksien toimeenpano on aloitettava välittömästi.
Ympäristöhallinnan kehittäminen liikunta- ja urheiluorganisaatioissa
Edellä muotoiltu luonnehdinta ympäristöpoliittisesti perustellun yhteiskunnallisen muutoksen etenemisestä sopii myös liikuntakulttuuriin. Monissa kansainvälisissä ja kansallisissa liikunta-alan organisaatioissa (jatkossa liikuntaorganisaatioissa) on reagoitu muutosvaatimuksiin ja kehitetty ympäristöhallinnan käytäntöjä. Kansainvälisen Olympiakomitean (KOK) vuonna 1994 allekirjoittama yhteistyösopimus YK:n ympäristöohjelman (UNEP) kanssa oli selkeä osoitus globaalin urheiluliikkeen ympäristöheräämisestä. Kaksi vuotta myöhemmin KOK sisällytti kestävän kehityksen edistämisen olympismin aatteeseen ja edelleen olympialiikkeen peruskirjaan. Vuoden 1994 Lillehammerin olympialaisten jälkeen KOK on arvioinut kilpailuhakemuksia myös ympäristövaikutusten hallitsemisen näkökulmasta. Sittemmin monet kansainväliset lajiliitot ovat seuranneet KOK:n esimerkkiä ja sisällyttäneet johtamiskäytäntöihinsä ympäristövaikutusten hallintaan ohjaavia toimenpiteitä. Erikseen on mainittava vuonna 2007 perustettu talviurheilijoiden muodostama ilmastoliike Protect Our Winters, joka kokoaa yhteen talvisten olosuhteiden harvinaistumisesta huolestuneita urheilijoita ja harrastajia yhteiseen ilmastopoliittiseen rintamaan. Yhdeksässä maassa toimivan liikkeen tarkoituksena on vedota kaikkiin talviurheilun ystäviin ja päätöksentekijöihin sekä puolustaa tehokkaita poliittisia ja käytännöllisiä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Suomessa liikkeen toiminta alkoi vuonna 2015.
Suomessa urheiluliikkeen ja liikuntapoliittisten toimijoiden aktivoituminen on edennyt jotakuinkin samalla tavalla ja samassa tahdissa kuin kansainvälisissä järjestöissäkin. Ensimmäiset selvät merkit kestävän kehityksen ajattelun leviämisestä liikuntaorganisaatioihin saatiin 1990-luvun alkupuoliskolla. Tuolloin muutamissa valtakunnallisissa lajiliitoissa aloitettiin ympäristöohjelmien laadinta. Pian eli vuosikymmenen toisella puoliskolla ryhdyttiin pohjustamaan järjestöjen toimenpiteiden koordinointia. Aloitteentekijänä oli Nuori Suomi ry, joka toteutti vuosina 1996-1998 ympäristöprojektin. Projektin puitteissa käynnistettyä ympäristöhallinnan kehittämistyötä jatkettiin Suomen liikunta ja urheilu ry:n eli SLU:n vetämässä ympäristöhankkeessa, jonka tavoitteena oli aktivoida valtakunnalliset urheilu- ja liikuntajärjestöt tuottamaan omat ympäristöohjelmansa. Uuden vuosituhannen alussa ympäristöhallinta ja kestävän kehityksen edistäminen sisällytettiin SLU:n toimintaa ohjaaviin periaatteisiin, ja SLU:n hallituksen alaisuuteen perustettiin ympäristövaliokunta. Lupaavasti alkanut koordinaatioprosessi kuitenkin hiipui melko pian. Ainoastaan pieni osa järjestöistä reagoi toivotulla tavalla sekä loi järjestön hallinnossa ja toiminnassa noudatettavat ympäristönsuojelun periaatteet; SLU:n ympäristövaliokunta ei vakiinnuttanut asemaansa ja toimialajärjestöjen yhdistämisestä alkanut liikuntajärjestöjen rakenteellinen myllerrys viimeistään siirsi koordinaation kehittämisen taka-alalle.
Kunnallisessa liikuntahallinnossa tehtyä ympäristöhallinnan kehittämistyötä luonnehtii yhtä lailla edellä kuvatun kaltainen vaihtelu, aaltomaisuus ja katkoksellisuus. Pääsääntöisesti ainoastaan suurten kaupunkien liikuntapalveluista vastaavissa yksiköissä ympäristöhallintaa on kehitetty pitkäjänteisesti. Näissä kaupungeissa kunnanvaltuustojen ja –johtajien tekemät ympäristöpoliittiset sitoumukset ovat velvoittaneet koko kuntaorganisaatiota. Ympäristöjohtamisen käytännöt on integroitu organisaatioiden johtamisjärjestelmiin ja niihin liittyviä toimenpiteitä on tehty ja tehdään säännöllisesti. Monet suuret kaupungit ovat myös liittyneet kansallisiin ja kansainvälisiin ympäristöpoliittisiin verkostoihin. Vastaavanlaiset poliittiset sitoumukset ovat yleistyneet keskisuurissa ja pienissä kaupungeissakin. Etenkin 2010-luvulla on muodostettu tälle kohderyhmälle tarkoitettuja ympäristöhallinnan verkostoja ja materiaalivirtojen hallintaan tarkoitettuja hallinnollisia työkaluja. Tällä vuosikymmenellä yleistyneiden sitoumuksien vaikutukset liikuntapalveluista vastaavien yksiköiden ympäristöhallintaan eivät kuitenkaan vielä näkyneet vuonna 2013 kerätyssä tutkimusaineistossa.
Edellä todetusta huolimatta suunnitelmallinen ympäristöjohtaminen on edelleen varsin harvinaista niin liikuntajärjestöissä kuin julkisessa liikuntahallinnossakin. Myös ympäristöhallinnan vaikutukset palvelutuotannon ja harrastustoiminnan materiaalivirtoihin ovat jääneet toivottua vähäisemmiksi. Tutkimusaineistot ja monet asiantuntijoille järjestetyt keskustelu- ja koulutustilaisuudet ovat osoittaneet, että ympäristöhallinta ei ole laajamittaisesti juurtunut liikuntapalvelujen tuottamiseen ja liikuntajärjestöjen varsinaiseen toimintaan. Toisin sanoen globaalien ja paikallisten ympäristökriisien käsittelemistä ei ole sisällytetty liikuntaorganisaatioissa vallitsevaan hallinnolliseen paradigmaan. Yleisesti ottaen toimintojen organisoimista ja kehittämistä koskevia päätöksiä tehtäessä etusijalle on asetettu muut kuin ympäristönsuojelemiseen ja kestävän kehityksen edistämiseen liittyvät tavoitteet.
Valtakunnallinen koordinaatio tärkeää, mutta haasteellista
Tarve koordinoida liikuntaorganisaatioiden osallistumista ympäristöhallinnan kehittämiseen sekä ylipäätään valtiojohtoiseen ympäristöpoliittiseen prosessiin on tiedostettu jo pitkään asiasta huolta kantavien asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten edellä jo todettiin, niin SLU:ssa aloitettu koordinaatiotyö ei vakiintunut osaksi organisaation hallintokäytäntöjä, ja viimeistään toimialajärjestöjen työlääksi osoittautunut ja pitkäksi venynyt yhdentymisprosessi katkaisi tämän asian eteen tehdyn kehittämistyön. Hyvin tiivistetysti esitettynä tämän prosessin tarkoituksena oli yhdistää yksittäisistä toimialoista vastaavat valtakunnalliset liikuntajärjestöt Olympiakomiteaan. Kestävän kehityksen edistäminen pysyi asialistalla keskusteltaessa laajentuvan Olympiakomitean tehtäväalueista, mutta yhdentymisprosessin melskeissä ei ollut mahdollisuuksia tehdä uusia aloitteita koordinaatiotyön käytäntöjen vahvistamiseksi. Vasta kun Olympiakomitean uusi organisaatiorakenne oli luotu ja henkilökunnan toimenkuvat olivat selkiytyneet, oli mahdollista tarttua uusiin haasteisiin.
Vuosina 2015-2017 olympiakomiteassa toteutettu Ekokompassi tapahtuma –hanke pohjusti koordinaatiotyön uudelleen käynnistämistä. Hankkeen päätösseminaarissa esitettiinkin tätä koskeva aloite. Tuossa tilaisuudessa olympiakomitean edustaja kutsui kaikki aiheesta kiinnostuneet jäseniksi välittömästi perustettavaan Urheilun ympäristövastuuverkostoon, jonka toiminnan koordinoinnista vastaavat olympiakomitean lisäksi Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA.
Vuoden 2018 alusta toimintansa aloittaneen ympäristövastuuverkoston tarkoituksena on juurruttaa ympäristövastuullinen ajattelu ja ympäristöhallinnan käytännöt urheilun ja liikunnan eri lajikulttuureihin – siis liikuntapaikkapalvelujen tuottajien, toiminnan järjestäjien ja toimintaan osallistuvien keskuuteen. Koordinaattorit eivät aseta jäsenyydelle kriteerejä vaan ilmoittavat, että verkostoon voi liittyä jokainen kestävän liikuntakulttuurin rakentamisesta kiinnostunut taustaorganisaatiosta ja ammatillisesta statuksesta riippumatta. Verkoston tarkoituksena on kerryttää ymmärrystä tarvittavista toimenpiteistä sekä välittää tietoa tehokkaista tavoista vähentää varsinaisen toiminnan materiaalivirtoja.
Ympäristövastuuverkosto siis jatkaa tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä aloitettua valtakunnallisten liikuntajärjestöjen ympäristöhallinnan kehittämisen koordinaatiota. Ratkaisuna se kuitenkin poikkeaa olennaisesti aiemmin sovelletusta. Nyt sovellettavassa mallissa koordinointia ei integroida siitä vastaavan liikuntaorganisaation eli Olympiakomitean hallintorakenteeseen. Toisin sanoen olympiakomiteassa ei menetelty, kuten aikanaan SLU:ssa ja muodostettu hallituksen alaisuuteen ympäristöasioiden käsittelystä vastaavaa toimielintä. Sen sijaan päädyttiin perustamaan kaikkien organisaatioiden ulkopuolella toimiva itseohjautuva verkosto.
Tämänlainen aloite koordinaation kehittämiseksi on ilman muuta tärkeä ja monia mahdollisuuksia avaava, mutta myös lukuisia haasteita sisältävä. Parhaimmassa tapauksessa verkostosta muodostuu epämuodollinen instituutio, joka saavuttaa vaikutusvaltaisen aseman, tarjoaa liikuntaorganisaatioille niiden tarvitsemaa asiantuntijatukea sekä ohjaa organisaatioita ympäristöhallinnan kehittämiseen ja ekologisesti kestävien käytäntöjen vahvistamiseen. Voi kuitenkin käydä niinkin, kuten usein aiemmin vastaavanlaisissa asetelmissa, että verkoston toiminta jää liikuntaorganisaatioiden varsinaisesta toiminnasta erilliseksi puuhasteluksi, jonka myönteiset vaikutukset rajautuvat verkoston henkilöjäsenten keskuuteen.
Verkostohallinta edellyttää oppimisprosessia
Verkostohallintaan on perusteltua liittää korkeita odotuksia. Samanaikaisesti on kuitenkin syytä tiedostaa, että odotuksien realisoitumiseen vaikuttavat hyvin monet tekijät. Tähän liittyen herää muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä: Miten heterogeenisen verkoston piirissä muodostetaan yhteisymmärrys niistä keskeisistä ympäristöongelmista, joiden hallintaan monimuotoisen liikuntakulttuurin eri sektoreilla olisi syytä keskittyä? Miten opitaan tunnistamaan asiat, joihin valitulla verkostohallinnan mallilla voidaan vaikuttaa? Miten onnistutaan muodostamaan ymmärrys toimenpiteistä, jotka aktivoivat paitsi verkoston henkilöjäseniä myös liikuntaorganisaatioiden vastuuhenkilöitä edistämään yhteisöjensä? Miten varmistetaan, että löyhästi eli vapaaehtoisesti verkostoon sitoutuvat henkilöt pysyvät verkoston toiminnassa ja säilyttävät mielenkiintonsa koordinaatioprosessiin?
Nämä kysymykset johdattelevat oivaltamaan, että verkostolle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää mittavaa oppimisprosessia sekä siihen nojaavaa kansanliikkeille ominaista toimintarepertuaaria. Tässä oppimisprosessissa ja ylipäätään verkostohallinnan kehittämisessä tutkitulla tiedolla on paljon käyttöä. Ensinnäkin verkostohallinnan mahdollisuuksia ja rajoitteita ymmärrettäväksi tekevä tutkimustieto luo hedelmällisen viitekehyksen kehittämistoimenpiteiden suunnittelulle. Toiseksi verkoston piirissä tehtyjen toimenpiteiden vaikutuksien tieteellinen arviointi tarjoaa luotettavan perustan kehittämistoimenpiteiden jalostamiselle.
Suunnitelmat tutkimuksen integroimisesta Urheilun ympäristövastuuverkoston toiminnan kehittämiseen ovat jo pitkällä. Tulevista rahoituspäätöksistä pitkälti riippuu se, miten ja missä määrin tutkijat pääsevät osallistumaan edellä kuvatun valtakunnallisen koordinaation käytäntöjen ja sisältöjen luomiseen. Kävi rahoituksen hankkimisessa kuinka vain, niin jo tähän mennessä kertyneiden kokemusten perusteella voidaan todeta, että tutkijat voivat olla tärkeitä aloitteentekijöitä muun muassa edellä kuvatun kaltaisen verkostohallinnan rakentamisessa.
Mikko Simula on liikunnan yhteiskuntatieteiden yliopistonrehtori Jyväskylän yliopistosta.
