Yhteyksien äärellä

Anna Lehtonen

Kuumenevan kestävyyskriisin keskellä on syytä kriittisesti tarkastella kasvatuksessa vahvistettavaa käsitystä ihmisestä, oppimisesta ja maailmasta. maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä. Millaista todellisuutta luomme kasvatuksessa, millaista yhteiskuntaa tavoittelemme, millaisena näemme ihmisen, miten suhtaudumme ihmisiin, jotka ehkä näyttävät meidän mielestämme kestämättömiä valintoja?

Kestävyys kasvatuksen juuret modernissa dikotomisessa ajattelussa

Kun kaivellaan ilmastonmuutoksen ja kestävyysongelmien juuria pintaa syvemmältä, vastaan tulee teollistumisen alku ja valistuksen ajalta peräisin oleva moderni dikotominen maailman hahmottaminen.  Metsien väheneminen, tehostuva maatalous, fossiilisten polttoaineden kulutus lähti kiihtymään valistuksen ajoilta alkaen. Tuolta ajalta juontaa juurensa myös edelleen vallalla oleva tapa tarkastella Ihmisen toimintaa ja kulttuuria versus luontoa erillisinä saarekkeina, erottelu, mieleen ja kehoon, järkeen ja tunteeseen, taiteeseen ja tieteeseen. Kestämättömän, kiihtyneen ylikulutuksen juuret voidaan liittää valistuksen aikaan ja sille tyypilliseen moderniin dikotomiseen maailmankuvaan. Alla oleva kuvio havainnollistaa kestävyyskasvatuksen kannalta olennaisia moderneja dikotomioita.

Kestämättömyyttä vahvistava moderni dikotominen ajattelu (Lehtonen, Salonen, Cantell & Riuttanen, 2018)

Erotteluun ja luokitteluun perustuva maailmankuva on luonnollisesti heijastunut kasvatukseen niin oppimiskäsityksen kuin ihmiskuvan kautta. Modernin kasvatuksen fokus on ollut tiedon ja erillisten taitojen opettaminen, rationaalisen ajattelun vahvistaminen, kun taas ristiriidat, vapaa tahto ja ihmisyyteen liittyvät kysymykset, niiden herättämät tunteet sekä kehollisuus ovat jääneet lähes huomiotta opetuksessa. Modernin kasvatuksen ihanteet näkyvät edelleen monissa nykypäivän kouluissa, kun tunteet ja kehollisuus, ristiriidat ja ihmisen luonnollinen tarve liikkua, vaikeasti vastattavat kysymykset nähdään vain opetuksen häiriötekijöinä.

Ympäristökasvatuksen laajeneva piiri

Ympäristökasvatuksessa yhteyksien ymmärtäminen ja vahvistaminen on ollut keskeinen tavoite jo pitkään. Myös kokemuksellisuudella, elämyksellisyydellä ja toiminnallisuudella on ympäristökasvatuksessa pitkät perinteet. Ympäristökasvatuksen fokus on kuitenkin perinteisesti ollut ennen kaikkea ihmisen ja luonnon välinen suhteessa, ihmisen riippuvaisuudessa. Kestävyyskuilun kasvaessa on tullut ilmeiseksi tarve purkaa muitakin dikotomioita kuin ihmisen/kulttuurin ja luonnon välinen erottelu. Ekososiaalisen sivistyksen myötä ymmärrys vitaaleista yhteyksistä on laajentunut. Ekososiaalinen ihminen ymmärtää oman toimintansa vaikutuksen luontoon, muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sekä tiedostaa kestävän kehityksen osa-alueiden välisen riippuvuushierarkian, miten taloudellinen kestävyys ja oma hyvinvointi ovat riippuvaisia ekosysteemien ja ihmisyhteisöjen hyvinvoinnista.

Suurten kestävyyshaasteiden ja niihin liittyvien dilemmojen äärellä ihmisen toiminnan rationaalisuus on kyseenalaistunut. Ilmastonmuutoksen todellisuudessa, viheliäisten ongelmien äärellä ympäristökasvatuksen näkökulmat ovat laajentuneet entisestään. Ilmastonmuutokseen liittyvät psykologiset, kulttuuriset ja sosiaaliset kysymykset, mm. ympäristöahdistus ja sen taustalla olevat eettiset ristiriidat ovat esimerkkejä viime aikoina keskusteluun nousseista ympäristökasvatuksen haasteista. Yksilön ja yhteisön, oman edun ja yhteisen edun välisen suhteen uudelleen hahmottaminen on keskeistä etsittäessä yhteisöllisiä kestäviä ratkaisuja. Myös tapamme suhtautua, hiljaisuus ja vaikeneminen ilmastonmuutoksen edessä ovat yhteisöllisesti rakentuneita. Vähitellen on ymmärretty, että tunteita ei voi sivuuttaa ilmastokasvatuksessa.

Yhteyksiä vahvistava kestävyyskasvatus

Ympäristökasvatuksessa keskeistä onkin vahvistaa tietoisuutta siitä, miten vaikutamme toisiimme ja ympäristöömme teoillamme ja asenteillamme halusimme tai emme. Ympäristöfilosofi Steven Vogelin (2015) mukaan ilmastonmuutosta tulisi tarkastella ennen kaikkea yhteisöjen ja yksilöiden toiminnan epätoivottuna, tahattomana sivutuotteena. Kun yleensä ihmiset eivät tietoisesti halua aiheuttaa ilmastonmuutosta valinnoillaan, on pohdittava, miten tarjota käytännön realiteetit huomioivia mahdollisuuksia tietoisille kestävämmille valinnoille. Keskeinen kysymys on, mitä voimme tehdä yhdessä paremmin ja kestävämmin, jos emme enää halua olla vain ympäristön kuluttajia, ilmastonmuutoksen tuottajia, vaan kestävän todellisuuden rakentajia ja toteuttajia. Ilmastonmuutokseen ja muihin kestävyyshaasteisiin liittyvät käyttäytymisen normit, hyvän elämän ihanteet ovat yhteisöllisesti määriteltyjä. Vaatii voimia uida kestävästi vastavirtaan, valtavirran kestämättömien valintojen vastaisesti.

Nämä ajatukset pohjautuvat Arto O. Salosen, Hannele Cantellin ja Laura Riuttasen kanssa kirjoittamaani artikkeliin A pedagogy of interconnectedness for encountering climate change as a wicked sustainability problem, joka julkaistiin kesällä Journal of Cleaner Production -lehden kestävyyskasvatusta käsittelevässä erikoisnumerossa (199 s. 860-867). Tuossa artikkelissa tarkastellaan kestävyyskasvatuksen haasteita dikotomisen ajattelun purkamisen näkökulmasta. Samasta teemasta ja ilmastokasvatuksesta antroposeenin ajalla kirjoitamme myös Sitran tutkimusprojektista marraskuussa julkaistavassa (open access) kirjassa, Sustainability, Human Well-being and the Future of Education.

Tiivistämme tieteellisessä artikkelissamme yhteyksiä vahvistavan kestävyyskasvatuksen tavoitteeksi yksilön, ihmisen ja maailman hahmottamisen relationaalisesti. Keskeistä on ensinnäkin nähdä ihminen osana globaalien ekososiaalisten riippuvuussuhteiden ja vuorovaikutussuhteiden verkostoja. Toiseksi keskeistä on tiedostaa ymmärtää, miten ilmastonmuutos on yhteisöllisesti tuotettu ja ”ratkaisutavat” yhteisöllisesti, yhteiskunnallisesti ohjattuja. Kolmanneksi olennaista on ymmärtää ihminen, oppiminen ja tietäminen kokonaisvaltaisesti. Ilmasto.nyt esitellään artikkelissa yhteyksiä vahvistavan pedagogiikan käytännön esimerkkinä.

Kestävän todellisuuden rakentamiseen tarvitaan yhteistyötä, yhteisöllistä oppimista ja yhteisöllisiä tekoja. Yhteistyö on mahdollista vain toisen maailmankuvan ymmärtämisen kautta, siihen tarvitaan yhteistä kieltä, joka kehittyy vain yhdessä tekemällä ja olemalla. Tarvitaan kohtaamisia, jotka vahvistavat yhteyksiä, lisäävät empatiaa, yhteisymmärrystä ja synnyttävät yhteisiä tavoitteita. Tällaisia kohtaamisia juuri Sirenen toiminta parhaimmillaan mahdollistaa. Kun eri alojen tutkijat, toimijat ja taiteilijat kohtaavat, on toivottavasti tilaa niin moninaisuudelle kuin yhteisille visioille ja tavoitteille, joissa minän ja sinän rajat joustavat ja rikkaan vuorovaikutuksen seurauksena syntyy me-kieltä, me-piiri laajenee.

Kohtaamisiin!

Anna Lehtonen tekee väitöskirjaa draamakasvatuksesta yhteyksiä vahvistavana kestävyyskasvatuksena Helsingin yliopistossa kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hän työskentelee myös opettajana Espoossa.  

Lähteet

Vogel, S. (2015). Thinking like a mall: Environmental philosophy after the end of nature. MIT Press.