Yrityksiä purkaa ihmiskeskeisyyttä

Henrika Ylirisku

Monet tutkijat näkevät antroposeenin ajalle tyypillisten ekologisten ja sosiaalisten kriisien juontavan juurensa kulttuurisiin rakenteisiin. Keskeisenä näistä mainitaan ihmiskeskeisyys: länsimainen teollistunut kulttuuri perustuu arvoihin, uskomuksiin ja tapoihin, joiden mukaan ihminen on ei-inhimillisiä toisia ylempi ja niistä erillinen. Kuinka ihmiskeskeistä ja ihmisen ja luonnon erillisyyteen perustuvaa maailmasuhdetta sitten voisi purkaa? Käsitteellisesti ja teoreettisesti posthumanistiset filosofiat tarjoavat tähän oivallisia välineitä: luontokulttuurijatkumoita, monilajista kanssaolemista, suhteisuutta ja erilaisia rihmastomaisia koosteita ihmisen hallinnan ja erillisyyden sijaan. Kokemuksellinen ulottuvuus on jäänyt pohdituttamaan.

Ymmärryksen hapuilemisesta muotoutui taideperustainen tutkimusmenetelmä taidekasvatuksen alan väitöstutkimukseeni. Haastoin itseni keholliseen harjoittamiseen ja lähdin suunnistamaan eteläsuomalaisiin metsiin. Suunnistaminen tarjosi kävelytaiteen kaltaisen protokollan, joka asetti totunnaisesta poikkeavan orientaation metsässä liikkumiselle. Olen suunnistanut posthumanististen teorioitten ja käsitteiden kanssa, pitänyt tutkimuspäiväkirjaa kokemuksistani ja työstänyt valokuvaamalla hahmottuvia ajatuksia usean vuoden ajan.

Tutkimusmenetelmä on haastanut minua luopumaan tutuista miellyttävyyteen ja mukavuuteen nojaavista tavoista liikkua metsässä. Poluilta pois astuminen avaa portin maailmoihin, jotka muutoin jäisivät ohikuljetuiksi maisemiksi tai teiden ja asuinalueiden välisiksi epämääräisiksi massoiksi. Suunnistaessa vihreä tausta muuttuu aktiiviseksi etualaksi, jonka materiaalisuus kyseenalaistaa toimijuuteni ja kykenevyyteni. Metsä raapii, repii, nuolee, estää ja lyö minua, kun yritän päästä sen läpi. Joskus kumppaneinani ovat toislajiset inisevät ötökät, joiden mielestä hikinen kehoni on herkullinen. Minun on tasapainoiltava aktiivisuuden ja taipumisen, toimijuuden ja vastaanottavaisuuden väleillä, jos haluan edetä ehjin nahoin. Oma agendani ja kohtaamani tarjoumat nostavat esiin jännitteitä ja ristiriitoja.

Kokemuksellinen käsitys metsäluonnosta on laajentunut. Suunnistava keho altistuu vuodenajoille ja säätiloille; pimeydelle, kuumuudelle, kylmyydelle, märkyydelle ilman paksuja, eristäviä vaatekerroksia. Tiheiköt, hakkuualueet ja harvennetut taimikot ovat ihmisen voimakkaasti muokkaamaa hybridiä luontoa, jonne en ilman suunnistamisen protokollaa ajautuisi. Jos valitsisin reittini kauniiden maisemien tai helppokulkuisuuden perusteella, en tutustuisi epämiellyttäviin ja merkityksettömiin maastoihin. Romantisoidut ja idealistiset käsitykset luonnosta ovat virttyneet ja saaneet uusia sävyjä.

Vähemmän ihmiskeskeisen suhteessa olemisen tapaan harjoitteleminen on tässä tapauksessa ollut eräänlaista totuttelua ja siedätyshoitoa. Se on vuotojen ja säröjen tekemistä ihmisen ja luonnon kategorioihin. Se on epämukaviin ja hämmentäviin kohtaamisiin altistumista uudestaan ja uudestaan, suojuksien laskemista ja toimijuuden jakamista. Antroposeenin ajan moninaisen luonnon kohtaaminen (niin itsessään kuin metsässä) on epämiellyttävää, sotkuista ja hallitsematonta, ja samalla hämmästyttävää, elinvoimaista ja lohdullista.

Henrika Ylirisku viimeistelee väitöskirjaa ympäristötaidekasvatuksesta ja on kuvataidekasvatuksen tuntiopettaja Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, taiteen laitoksella.

Kuva: Henrika ja Pasi Ylirisku