Toivoa on! Arvojen ja tunteiden pohdinta osaksi korkeakoulujen kestävyysopetusta

Meeri Karvinen

Tämä kirjoitus syntyi halusta ja tarpeesta jakaa arvoja pohtivia ja koskettavia opetusmenetelmiä. Kokeilin tänä syksynä Aalto-yliopiston Vesi- ja ympäristötekniikan maisterikurssilla, miten opiskelijat suhtautuvat arvokeskusteluun, ja millaisia tuntoja ja ajatuksia keskustelu herättää. Tekstini käsittelee tätä kokeilua. Lopussa pohdin lisäksi, miksi henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden käsittely korkeakoulutuksessa on keskeistä.

Opetan Aalto-yliopistossa Vesi- ja Ympäristötekniikan maisteriohjelman kursseilla erilaisia kestävyyteen liittyviä aiheita. Syksyn alussa maisteriohjelman johdantokurssilla tehtäväni oli alustaa reilussa tunnissa opetusviikko, jonka pääteemana olivat kestävyyden arviointimenetelmät ympäristötekniikassa. Tiesin, että opiskelijat olivat jo aiemmin kurssilla kuulleet luennon kestävyyteen sisältyvistä näkökulmista, kuten aikaan ja paikkaan liittyvistä perspektiiveistä, eri toimijoiden yhteistyöstä sekä erilaisista arvoihin ja maailmankuvaan liittyvistä näkökulmista.

Opiskelijamme ovat hyvin kirjava joukko; moni on maisteriohjelman aloittaessaan jo hyvin tietoinen globaaleista kestävyyshaasteista, mutta joukkoon mahtuu jokunen, jotka eivät ole aihetta juurikaan ajatelleet, eivätkä kanditutkinnossaankaan ole siihen liiemmälti törmänneet. Miten siis parhaiten hyödyntää tuo käytettävissä oleva reilu tunti näillä lähtötiedoilla?

Päädyin siihen, että eniten kirjava joukkomme hyötyy henkilökohtaisemmasta arvojen, tunteiden ja asenteiden pohdinnasta, joka on tärkeä pohja myös kestävyyden arvioinnissa, kuten päätöksenteon monikriteerianalyysissä. Syvällisempi arvopohdinta jää lisäksi usein opetuksen prioriteettilistalla viimeiseksi substanssin ajaessa tiukassa kurssiaikataulussa ohi. Suunnittelin siis työpaja-tyyppisen session, jonka alustin lyhyellä kestävän kehityksen käsitteen historiikilla.

Toteutin työpajan learning cafe -, eli oppimiskahvilametodilla (Hyppönen ja Lindén 2009), jossa opiskelijat siirtyvät ryhmittäin pöydillä olevilta postereilta toiselle, täydentäen vuorollaan edellisten ryhmien posteriin kirjaamia ajatuksia. Opettajan vastuulla on miettiä ryhmäkoot ja kunkin posterin aihe/kysymys, sekä kellottaa kullakin posterilla vietetty aika. Usein metodiin kuuluu joka pöytään osoitettu ”kiinteä” kirjuri, mutta tällä kertaa kukin ryhmä kirjasi mietteensä itse, jotta jokainen opiskelija sai keskustella kaikkien posterien aiheista.

Kuva 1. Maailmanlaajuisista kestävyyshaasteista puhuminen nostattaa negatiivisia tunteita.

Kurssimme on melko pieni, joten jako riittävän pieniin ryhmiin kävi helposti. Pienryhmissä oli n. 5 opiskelijaa, ja postereita kierrettävänä oli kuusi – aikaa jäi siis viisi minuuttia / posteri, ja yhteiseen purkuun noin 10 minuuttia. Posterien aiheita mietin pitkään. Halusin henkilökohtaista pohdintaa, jota voi kuitenkin jakaa avoimesti pienryhmän kanssa. Lisäksi mukaan oli hyvä saada myös yleisemmin opintoja ja tulevaa työelämää tukevia aiheita.

Valitsin lopulta pari kestävyyteen liittyvää yleisempää teemaa: ketä varten toteutamme kestävä kehitystä, ja minkälaisia arvoja siihen liittyy. Kaksi kysymystä kosketti henkilökohtaisempia aiheita, kuten mistä asioista opiskelija välittää elämässään eniten, sekä minkälaisia tunteita he tunnistavat itsessään puhuttaessa kestävyydestä ja siihen liittyvistä globaaleista haasteista (Kuva 1). Kaksi viimeistä posteria käsittelivät yhteistyössä tarvittavia taitoja ja yhteistyön onnistumisen ja epäonnistumisen elementtejä.

Opiskelijoiden ajatukset olivat hyvin moninaisia. Arvoja ja elämän tärkeysjärjestystä sekä tunteita käsittelevät posterit heijastivat kuitenkin selkeää tarvetta kuulla toivoa tuovia asioita ja myös ravistella omia arjen käytäntöjä. Kuva 1 osoittaa, että tunteet globaaleja haasteita kohtaan ovat enimmäkseen negatiivisia. Toivottomuus, viha, syyllisyys, häpeä ja tunne maapallon tuomion koittamisesta eivät liene kaikkein parhaita lähtökohtia sukupolvelle, jonka pitäisi elinaikanaan saada toteutettua Suuri Muutos? Joukossa oli tosin myös toivon tuojia ja kiukusta sisuuntuneita, jotka näkevät mahdollisuuksia epävarmuudenkin keskellä.

Kuva 2. Opiskelijoiden työpajan herättämät tunteet.

Kirjallinen, anonyymi palaute opetustuokiosta

Keräsin lopuksi kirjallisen palautteen saadakseni tietää, miten henkilökohtaisempaan pohdintaan suhtauduttiin, ja mitä tunteita työpaja herätti. Palaute oli yksinomaan positiivista. Moni kertoi miettineensä tällaisia asioita aiemminkin, mutta koki silti hyväksi, että niihin varattiin aikaa kurssin yhteydessä ja keskusteltiin yhdessä vertaisopiskelijoiden kanssa. Jotkut heräsivät tehtävän aikana omien valintojensa ja prioriteettiensa materiaalisuuteen, ja valtaosa koki tunteiden jakamisen samankaltaisesti ajattelevien kanssa voimaannuttavaksi ja toivoa tuovaksi. Palautteisiin kirjatuista tunteista kokoamani sanapilvi (Kuva 2) heijastaakin toivon merkitystä vesi- ja ympäristötekniikan opiskelijoiden tulevaisuudenkuvassa.

Korkeakoulutus tarvitsee tunteiden ja arvojen pohdintaa

Kestävä kehitys on itsessään arvolatautunut käsite, jonka määritteleminen ei ole yksioikoista. Käsitteen virallinen määritelmä (Brundtland 1987) käsittää ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden toistensa suhteen tasa-arvoisina tavoitteina, mutta asetelmaa on jo pidemmän aikaa haastanut näkemys, joka pohjautuu elämää ylläpitävän maapallon järjestelmän ensiarvoiseen rooliin (mm. Rockström ym. 2009). Myös erilaiset maailmankuvat ja kulttuurit tuovat oman haasteensa siihen, miten kukin käsittää kestävyyden.

Tiedeperustainen keskustelu kestävyyden eri näkökulmien tärkeysjärjestyksestä on keskeistä, kun tehdään korkean tason maailmanlaajuisia, planeetan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä ja toimintaohjelmia, ja koulutetaan tulevaisuuden tekijöitä. Monissa korkeakouluissa kestävää kehitystä on vuoden 2015 jälkeen ruvettu käsittelemään YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden kautta pureutuen erityisesti niihin yksittäisiin tavoitteisiin, joihin oma tieteenala pystyy keskeisesti vaikuttamaan. Kestävyyttä voi lähestyä opetuksessa myös esimerkiksi oman alan työtehtävien ja prosessien kautta, ja havainnollistamalla, miten oma ala voi tukea kestävä kehitystä.

Opetus painottaa ymmärrettävästi kestävyyden tavoittelua lähinnä työelämän ja yhteiskunnan tasoilla. Yksilön henkilökohtaisella tasolla on kuitenkin kyse paljon käytännönläheisemmistä arjen päätöksistä, joiden vaikuttavuus globaaliin tilanteeseen on usein hankalampi havaita. Korkeakoulutettu voi koulutuksen perusteella osata punnita työtehtävissään ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä, mutta vaikuttaako saatu koulutus yksilön omaan arkeen ja tapoihin toimia? Osaako ja haluaako korkeakoulutettu tarttua työelämän mahdollisesti kestämättömiin käytäntöihin, ja ymmärtääkö hän ylipäätään havainnoida sellaisia? Näiden epävarmuustekijöiden hallitsemiseen korkeakoulutuksessa tarvitaan keskustelua ja opetusta tunteiden ja arvojen merkityksestä, sekä opiskelijoiden ohjaamista omien ajatusten kohtaamiseen ja punnintaan.

Pienet muutokset eivät enää riitä planetaarisen systeemin tasapainon säilyttämiseen. Tarvitaan muutoksia syviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja jokaisen tapaan toimia. Jos korkeakoulutetut, tulevaisuuden asiantuntijat ja kouluttajat, eivät opi pysähtymään näiden ajatusten äärelle, riski jäädä nykyiselle pintapuoliselle kestävyyden toteuttamistasolle on suuri. Siksi jatkan vastakin pienten työpajojen järjestämistä silläkin uhalla, että se vie tunnin kovan substanssin opetuksesta.

Meeri Karvinen on tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitoksella. Hänen tutkimuksensa keskeisiä intressejä ovat kestävän kehityksen korkeakouluopetus ja oppimistulokset ja vaikuttavuus. Opetuksessa erityisen läheisiä aiheita ovat tiedeperustainen ajattelu, systeeminen ajattelu, kestävyyden määritelmät sekä tunteiden ja arvojen pohdinta.

Viitattu kirjallisuus:

Brundtland, G., Khalid, M., Agnelli, S., Al-Athel, S., Chidzero, B., … & Singh, M. (1987). Our common future (“brundtland report”).

Hyppönen, O. ja Lindén, S. (2009). Opettajan käsikirja – opintojaksojen rakenteet, opetusmenetelmät ja arviointi. Teknillisen korkeakoulun Opetuksen ja opiskelun tuen julkaisuja 4/2009. Espoo 2009.

Rockström, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, Å., Chapin, F. S. III, … & Foley, J. (2009). Planetary boundaries: exploring the safe operating space for humanity. Ecology and Society 14(2): 32. URL: http://www.ecologyandsociety.org/vol14/iss2/art32/